Onko metsäriitojen ytimessä lopulta kiista rakkaista maisemista?

Olin reilut 30 vuotta sitten mukana kansanliikkeessä, joka halusi säilyttää osan Lapin jäljellä olevista erämaista matkailulle ja muulle virkistyskäytölle. Puolitoista miljoonaa hehtaaria rauhoitettiin erämaa-alueina.

Ajattelin tuolloin, että metsiin liittyvät ”plänttitaistelut” olisivat nyt lopullisesti ohi, koska suurin piirtein kaikki Suomen yhtään isommat vanhat metsät oli joko suojeltu tai hakattu.

En olisi voinut olla enempää väärässä. ”Plänttitaistelut” jatkuvat edelleen eivätkä osoita minkäänlaisia merkkejä laantumisesta. Kannanottojen raivo voimistuu sitä mukaa, kun niihin liittyvät pinta-alat kutistuvat.

Keskusteluissa on puhuttu hiilinieluista ja uhanalaisista lajeista, mutta onko kiistoissa oikeasti kyse niistä? Suomen metsäsektori on kuitenkin hoitanut maailmanlaajuisessa vertailussa asiansa poikkeuksellisenkin hyvin: se on korvannut puolet Suomen fossiilisten polttoaineiden käytöstä bioenergialla ja poistanut ilmakehästä ison osan koko maan jäljelle jäävistä päästöistä, vaikka iso osa puutuotteista on viety ulkomaille. Sitä paitsi tämä kaikki on saatu aikaan vaarantamatta yhdenkään lajin olemassaoloa: Suomellahan on vain yksi oma lajinsa, joka ei elä missään muualla, saimaannorppa.

Ero siihen mitä useimmissa muissa maailman maissa edelleen tapahtuu, on dramaattinen, Suomen hyväksi. Miksi metsäalan kotimaiset toimijat ovat silti monien mielestä jonkinlainen Suuri Saatana?

Luulen, että kyse on melkein aina ihmisille rakkaiden maisemien säilyttämisestä tai tuhoamisesta. Tässä asiassa myös suomalaisen metsäalan ja lainsäätäjiemme pitäisi ehkä katsoa peiliin.

Nykyään liito-oravan papanan löytyminen voi pysäyttää hakkuun, mutta seurakunnan leirikeskuksen nurkalta alkavan 60 hehtaarin laajuisen metsän voi pistää hakkuuaukoksi ilman varoitusta. Niin kuin äskettäin jälleen kävi eräässä Itä-Suomen kunnassa.

Kyseinen maisema oli rakas tuhansille leirikeskuksessa aikaansa viettäneille ihmisille. Siihen liittyi monilla tärkeitä nuoruusaikaisia muistoja. Lähikuntien nuoret olivat opiskelleet metsässä pyhiinvaelluksien keskeisiä sanoja ja filosofiaa. Toisten ihmisten kannalta erityisen tärkeiden asioiden pitäisi olla lievästi pyhiä myös ihmisille, jotka eivät itse ole uskonnollisia.

Hakkuiden tekotavasta olisi tärkeää puhua naapurien kanssa, erityisesti silloin, kun kyse on hyvin monille ihmisille merkityksellisestä asiasta. Naapureille, kunnille ja seurakunnille pitäisi tällaisissa tapauksissa antaa hyvissä ajoin etukäteen mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten hakkuut aikanaan tehdään. Jos toivotuista muutoksista aiheutuu tulojen menetyksiä metsänomistajille, ne pitää korvata, mutta kyse olisi usein melko pienistä rahoista – ja naapurit joutuisivat samalla miettimään, miten arvokas maisema heille oikeasti on.

Ilman tällaista asenteiden muutosta metsäsodat eivät lopu koskaan. Tieto tylystä toiminnasta leviää nykyään tavalla, josta on paljon vahinkoa koko metsäalalle ja sen maineelle ja joka suuntaa helposti suojeluresurssien käyttöä vääriin asioihin.

Joko sinulle tulee MT:n metsäuutiskirje? Saat ajankohtaisia uutisia sähköpostiisi kerran viikossa tilaamalla maksuttoman metsäuutiskirjeen.