Kun MT:n erätoimittaja muutti maalle, uskollisesta Valmet 455 -traktorista tuli elinehto

Maalle muutto oli vilahtanut ajatuksissani aikaisemminkin, mutta realistinen mahdollisuus siihen avautui vasta noin kuutisen vuotta sitten. Emme epäröineet mieheni kanssa muuttoa, vaikka töiden suhteen tilanne olikin tuolloin molemmilla epävarma. Onneksi etätöiden teko on nykyisin mahdollista ja töitä löytyi lopulta molemmille.

Muuttoamme helpotti se, että olemme molemmat lähtöisin maalta, minä Hämeen puolelta Hauholta ja puolisoni Satakunnasta Luvialta. Tiesimme siis, mitä odottaa.

Ensitöiksemme purimme siippani kanssa entisen mummolani päärakennuksen ja rakensimme tilalle uuden talon keskellä korona-ajan kurimusta. Rakentaminen oli tuolloin vähintäänkin haasteellista, mutta suurimman ongelman aiheuttivat kuitenkin pankit, joiden mielestä maaseudulle ei kannata rakentaa.

Väärässä pankit kuitenkin ovat, kyllä maaseudulle kannattaa sijoittaa! Asuinkuntani Pälkäneen kunnan slogan on ”Elä parasta aikaa”, mikä sopii hyvin omaan elämääni, elän nyt parasta aikaa – elämä ja arki on hyvää tässä ja nyt. Viime vuosina minusta on tullut ylpeä maalaisuudestani. Asia, jota en olisi teini-ikäisenä ikinä uskonut sanovani.

Metsästyksen ja kalastuksen lisäksi Vallinheimo ehtii tehdä muutakin. Nelikymppinen moottoripyörä on nimetty Yrjö Jalmariksi. Kuva: Jaana Kankaanpää

Muutama kuukausi sitten kävin Maanmittauslaitoksen edustajan kanssa etsimässä metsästä rajapyykkejä naapurin metsän vaihtaessa omistajaa. Luonnonkiviset pyykit, joihin oli aikoinaan kaiverrettu numeroita löytyivät paksun sammal- tai jäkäläkerroksen alta. Yllättäen Maanmittauslaitoksen toimitsijalta löytyi padin uumenista sama kartta vuodelta 1899, jonka olin aiemmin löytänyt mummolan ullakolta.

Karttaan on käsin taidokkaasti piirretty rajojen lisäksi tarkasti jokainen tie, polku, pelto- ja metsäkaistale. Kartan näyttämällä alueella on tapahtunut hämmästyttävän vähän muutoksia vuosien saatossa. Kartta pitää edelleen kutinsa.

Tiluksien rajat ovat edelleen samat kuin vuonna 1899, vain sukupolvet ja asuinrakennukset ovat uusiutuneet vuosien mittaan. Nyt on minun vuoroni asua kartan kuvaamalla alueella. Entisestä mummolasta on sukeutunut oma koti.

On sykähdyttävää ajatella, että samoja pihapolkuja ovat tallanneet aiemmat sukupolvet, jotka pystyivät elättämään itsensä pientilan avulla. En tiedä, olisiko moinen nykypäivänä enää mahdollistakaan, tuskinpa. Tilan peltopläntit ovat nykyisin vuokralla ja muutaman perunanvarren, sipulien ja herneiden kasvatuskin tuottaa välillä tuskaa.

Tilalla on aiemmin ollut lehmiä, muutama possu ja kanoja, mutta nyt kotieläinten virkaa hoitaa kolme koiraa ja kaksi kissaa. Jos minä saisin päättää, meillä olisi myös muutama aasi ja lampaita tai vuohia.

Muutama vuosi sitten kokeilin viestikyyhkyjen kasvatusta. Kokeilu loppui kuitenkin lyhyeen, kun villiminkki tappoi suurimman osan kyyhkyistä yhden yön aikana. Hengettömät kyyhkyt odottivat aamulla nätisti pinottuna kyyhkylakan nurkassa. Verityön tehnyt minkki pääsi itse hengestään seuraavana yönä, mutta kyyhkyt päätyivät asumaan turvallisempaan paikkaan.

Koska lampaita ei ole meille ilmestynyt, purkutuomiolta säästynyt osa tilan vanhasta navetasta toimii nykyisin kesäkeittiönä. Vanhoista ajoista on muistona enää sonnien tekemät sarvenjäljet navetan seinissä ja lantakouru lattiassa.

Vanhasta navetasta sukeutui oiva kesäkeittiö, jossa voi paistaa vaikkapa lettuja. Kuva: Jaana Kankaanpää

Tilalla oli aikoinaan myös muutama työhevonen. Nykyisin emme tulisi toimeen ilman uskollista Valmet 455 -traktoria, joka mahdollistaa sen, että pääsemme kotoa isolle kirkolle myös talvella ja saamme pilkottua tarpeellisen määrän klapeja talveksi.

Tilaa ympäröivä luonto ja metsästystä ja kalastusta harrastanut enoni saivat minut aikoinaan innostumaan luonnosta, metsästyksestä ja kalastuksesta. Eno otti minut mukaansa niin verkoille kuin jahtiin. Tutuiksi tulivat niin muikut, mäyrät kuin hirvetkin. Päädyin kuitenkin vuosiksi opiskelemaan ja töihin Helsinkiin ja jahdit unohtuivat.

Saksanseisoja Loki on oiva apulainen etenkin vesilintujen etsinnässä.  Kuva: Jaana Kankaanpää

Metsästävän puolison myötä päädyin kymmenisen vuotta sitten uudelleen metsästyksen ja kalastuksen pariin. Vähitellen harrastuksesta tuli myös työ. Toimittajan työ oli unelma-ammattini jo nuorena, mutta se haave toteutui vasta kun minut valittiin Maaseudun Tulevaisuuden erätoimittajaksi. Tiettävästi olenkin nykyään maan ainoa erätoimittaja sanomalehtipuolella.

Työ on mahdollistanut sen, että olen päässyt ainakin kokeilemaan lähes kaikkia metsästysmuotoja ja -tapoja, vaikka en kovin innokas ampuja olekaan. Ainoastaan susi-, haahka- ja hyljejahdit ovat toistaiseksi jääneet kokematta, vaikka etenkin susista on tullut viime vuosina kirjoitettua satoja palstamillimetrejä.

Viime vuosina omalle metsästykselle tai kalastukselle on jäänyt vähemmän aikaa kuin olisin toivonut. Olen kuitenkin ylpeä aina voidessani maistella itse pyytämääni saaliista, jonka olen itse myös käsitellyt ja valmistanut. Haastavinta on ollut riistankäsittelyn opetteleminen. Onneksi aina löytyy ihmisiä, joilta kysyä neuvoa tiukan paikan tullen.

Kun ruoan eteen joutuu tekemään työtä sitä osaa arvostaa ja kunnioittaa eri tavalla. Saalista ei niin vain oteta vaan tyydytään siihen, mitä lähimetsä, pelto tai järvi meille kulloinkin antaa.

Kalastuskajakki on avannut kalastukseen aivan uudenlaisen ulottuvuuden.  Kuva: Jaana Kankaanpää

Myrskyn kaatamaa metsää kesällä uudelleen istuttaessani mietin, millaista elämä mahtaa näillä mailla olla silloin, kun istuttamani kuuset ja männyt ovat kasvaneet hakkuukypsään ikään. Millaiselta maaseutu näyttää silloin?

Minä uskon, että maaseudulla on loistava tulevaisuus, vaikka pankit muuta yrittävätkin väittää. Luonnonrauhan arvo tuskin laskee tulevaisuudessakaan.

Joko sinulle tulee MT:n metsäuutiskirje? Saat ajankohtaisia juttuvinkkejä sähköpostiisi tilaamalla maksuttoman metsäuutiskirjeen.