Sulo Onnela kokee jalkanarut päivittäin moottorikelkalla, ja virkatiellä on mittaa reilu 10 kilometriä Kuva: Kari Lindholm
Tuhannen ketun saamamies Rovaniemeltä: ”Räkää ei saa pudota lumelle, jos meinaa kairaketun saada”
Sulo Onnelalla on takanaan 68 pyyntitalvea.Tilaajalle
Rovaniemeläinen kettumies Sulo Onnela tietää ketunpyynnin niksit. Hän sanoo, että hajuttomuus on ketunpyynnissä tärkeintä. Kuva: Kari LindholmRovaniemeläinen Sulo Onnela, 83, kuuluu maamme kokeneimpien ketunpyytäjien kastiin. Onnelan saaliksi on 68:n viime talven aikana jäänyt toistatuhatta kettua.
Metsätyöt jo 14-vuotiaana aloittanut Onnela rikkoi savotoilla selkänsä 32-vuotiaana ja hänet passitettiin metsätöistä sairaseläkkeelle. Silloin talvisavotat vaihtuivat kettusavotoiksi.
”Suunnilleen parikymmentä kettua olen saanut talvea kohti, toisinaan enemmän, joskus vähemmän”, Onnela laskee.
Tänäkin talvena Onnela virittelee jalkanarut ketuille Rovaniemen pohjoisreunalla Käyrämössä. Pyyntimaille mies ajelee moottorikelkalla suoraan omakotitalonsa pihalta. Kelkkaa seuraa reki, jossa pyyntivälineet ja saalis kuljetetaan.
”Kettujen saanti perinteisesti tyssää vuodenvaihteen jälkeen joksikin aikaa, ennen kuin talven selkä taittuu. Sen ajan kettu elelee vararavinnon turvin.”
Ketunpyynti on kautta aikain ollut erittäin tarkkaa hommaa, ja pyyntivälineiden hajuttomuutta on pidetty ratkaisevana pyynnin onnistumiselle. Asutuksen ympäriltä ketut on helppo naruttaa, mutta erämaassa asuvat ketut ovat oma lukunsa.
”Nokka vuotaa pakkasella, mutta räkää ei saa pudota lumelle, jos meinaa kairaketun saada”, jalkanarua ketun jäljen alle asentava Onnela selittää.
Ylimääräisten hajujen kitkemiseksi jotkut pitävät nenässään pyykkipoikaa, mutta Onnela tulppaa sieraimensa talouspaperilla. Koronamaskit ovat oikein hyviä siihen käyttöön.
Hajuttomuuteen tähtääviä konsteja on yhtä monia kuin on pyytäjiäkin. Jalkahiki pysyy saappaiden sisällä, kun saappaan suut teipataan jeesusteipillä housunlahkeisiin.
Pyyntivälineet pidetään puhtaina ja ne säilytetään ulkovarastossa.
”Hajujen välttämiseksi jalkanarut asennetaan alatuulen puolelta. Kun pyydys on paikoillaan, omat jäljet pitää häivyttää huolellisesti.”
Onnela kertoo innostuneensa ketunpyyntiin 1950-luvun puolivälissä. Intoa oli enemmän kuin taitoa, joten edessä oli jalkarautapyynnin ja myrkkypyynnin opettelu.
”Ensimmäisenä pyyntitalvena raudat jäivät ketun jäljen katvepuolelle näkyville, eikä kettu niihin astunut.”
Kokeneet ketunpyytäjät varjelivat pyyntioppejaan tarkoin, sillä arvoturkikset haluttiin keräillä kairasta omaan reppuun ennen kuin antaa ne jollekin toiselle.
”Itse homma piti opetella, kunnollista neuvontaa ei annettu.”
Onnela kertoo saaneensa ensimmäiset supikoiransa ketunmyrkyllä eli strykniinillä jo 1980-luvun keväthangilta.
”Ne eivät kakistelleet vaan hotkaisivat myrkkykapselit ja kuolivat niille sijoilleen. Supeja ei saanut raudoilla, koska ne eivät kulkeneet samoja jälkiä.”
”Jalkanarun asentamiseen kuluu muutama minuutti. Homma sujuu jo, sillä onhan tätä toistettu tuhansia kertoja”, Sulo Onnela kertoo. Mies on tulpannut sieraimensa talouspaperilla, ettei räkä valuisi lumelle. Kuva: Kari LindholmOnnela on harmissaan siitä, ettei ketunnahoilla ole kysyntää tänä päivänä.
”Punaketun nahka ei ole minkään arvoinen, joten tämä on puhdasta riistanhoitotyötä.”
Suurten savotoiden kultakaudella tilanne oli toinen, sillä muutamasta hyvästä ketunnahasta sai suuremman tilin kuin hakkuri ehti ansaitsemaan savotoilla koko talven aikana.
Nykyään Onnela käyttää ketunpyynnissä henkarimallista jalkanarua.
”Jalkanarun käytön suurin hankaluus ovat suojakelit ja lumituiskut. Pyynti onnistuisi parhaiten pakkaspoudilla, mutta ne eivät nykyään kestä kuin muutaman päivän.
Koska jalkanaru on elävänä pyytävä pyydys, se pitää kokea päivittäin.
”Tämä homma ei oikein sovi työssä käyville, eläkeukoille kylläkin.”
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
