Tammet leviävät vauhdilla luontaisesti Lounais-Suomeen

On aika erikoinen ilmiö, että metsänhoidossa muotivirtaukset ovat kovin voimakkaita. Voisi luulla, että muutoksiin ryhdyttäisiin verkkaisesti ja analysoiden, sillä alkuvaiheen päätökset määrittelevät hyvin paljon seuraavan puolen vuosisadan kehitystä.

Sotien jälkeen oli vallalla koivuviha. Roskapuuna pidetyistä koivuista koetettiin päästä eroon kaikin keinoin. Sen jälkeen vannottiin arvokkaiden mäntyjen nimeen. Mäntyjä piti yrittää istuttaa kaikenlaisille kasvupaikoille, pelloista alkaen. Tulokset ovat olleet osin karmaisevia.

Sitten alkoi hirvituhojen vauhdittama kuusibuumi, jonka seurauksia joudutaan tulevina vuosikymmeninä korjailemaan. Kuusentaimiakin lykittiin turhan paljon paikkoihin, joissa kuusi ei menesty.

Kuusi-innostus laantui nopeasti, kun kuvat ja tiedot Keski-Euroopan ja Etelä-Ruotsin mittavista hyönteistuhoista levisivät. Kirjanpainajien armeijat nakertelivat puita hengiltä nopeammin kuin ihmiset ehtivät asiaan reagoida. Silmänkantamattomiin ulottuvat luurankomaisemat hätkähdyttivät. Jospa kuusikoiden kasvatus onkin suuri virhe?

Niinpä nyt tartutaan innokkaasti isojen metsäyhtiöidenkin tarjoamaan lääkkeeseen: sekametsien kasvatukseen. Sen uskotaan suojaavan metsätuhoilta ja parantavan myös luonnon monimuotoisuutta.

Sekametsällä tarkoitetaan metsää, jossa pääpuulajin osuus on korkeintaan 75 prosenttia. Lievästi sekapuustoinen metsä on silloin, jos pääpuulajia on 75–95 prosenttia.

Sekametsä tuntuu jopa helpolta vaihtoehdolta. Annetaan vain kaikkien puiden kasvaa.

Valitettavasti asiantuntijat ovat jo joutuneet toppuuttelemaan pirskahtelevaa sekametsäinnostusta. Ensinnäkään vahingossa syntynyt sekametsä ei ole taloudellisesti kovin tuottoisa vaihtoehto, jos puulajiksi on osunut vaikkapa hieskoivu.

Toiseksi sekametsän perustajan pitää tietää, mitä tekee – jopa enemmän kuin yhden puulajin kasvattajan. Esimerkiksi jalostettuja, nopeakasvuisia koivuntaimia ei suositella istutettavaksi havupuiden sekaan.

Kolmanneksi – tätä ovat jatkuvan kasvatuksen harjoittajat kuunnelleet kyllästymiseen asti – kaikkiin paikkoihin sekametsää ei pysty perustamaan. Ei, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Maaperä, maantieteellinen sijainti, valo-olosuhteet ja puulajin kasvurytmi ratkaisevat. Esimerkiksi kuivilla kankailla kasvaa mänty; muu on toivotonta.

Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, lämpenevä ilmasto sekoittaa pakkaa lisää. Entä jos eteläisen Suomen olosuhteet ovatkin muuttuneet 20 vuodessa paljon suotuisammiksi uusille puulajeille, kuten jaloille lehtipuille, kuin nyt ymmärretään?

Muutos on jo silmin nähtävissä. Esimerkiksi Lounais-Suomessa tammet ovat viimeksi kuluneina kesinä puskeneet hämmentävän runsain joukoin taimiaan perinteisten puulajien sekaan.

Kirjoittaja on tuottaja ja uutispäällikkö.