Luontokuvaaja Heikki Willamo seurasi läheltä kurkien aamuista ruokailuhetkeä ‒ ”Ne söivät sydämensä kyllyydestä”

Minulla oli pitkään piilokoju pienen lammen rannassa vain muutaman kivenheiton päässä kotioveltani. Vuosien varrella vietin siellä monta kesäyötä nauttien hiljaisesta rauhasta ja mukavista yllätyksistä, joita lampi tarjosi miltei jokaisella reissulla.

Eräänä kesäisenä iltapäivänä kömmin taas kojuun. Kiinnitin kameran paikoilleen ja paneuduin tapani mukaan pienille torkuille. Ne jäivät kuitenkin lyhyiksi, sillä jo vartin kuluttua havahduin suurten siipien humahduksiin.

Kurkistin ulos ja näin kaksi kurkea lammen toisella puolella. Ne seisoivat hetken paikoillaan ympärilleen katsellen, sitten kaulat oikenivat, nokat kohosivat kohti taivasta ja linnut puhkesivat komeaan yhteishuutoon. Ne olivat ehkä kolmenkymmenen metrin päässä, mutta ääni kaikui hämmästyttävän voimakkaana – se tuntui resonoivan kojun seinissä.

Hetken huudettuaan pariskunta hiljeni sukimaan itseään. Kun viimeinenkin sulka ja höyhen olivat ojennuksessa, oli ruokailun vuoro. Kurjet kulkivat lammen takana ja rämeellä, napsivat silloin tällöin jotain nokkaansa, tutkivat rantasaraikkoa ja ihmettelivät ohi lipuvaa sinisorsapoikuetta.

Kurjet olivat tuttuja. Pariskunta oli pesinyt jo muutaman vuoden peltojen keskellä kosteassa koivikossa aivan kotimme lähellä. Ne olivat menettäneet poikasensa jo alkukesällä ja huutaneet suruaan muutaman päivän. Nyt ne viettivät joutilasta kesää. Lammelle ne tulivat usein iltaisin, jäivät yöksi, mutta poistuivat pian auringon noustua.

Ruokailtuaan kurjet joivat ja siirtyivät illan hämärtyessä hetteikön märimpään kohtaan. Ne seisoivat hetken valppaina, sitten nokat katosivat selkähöyheniin ja silmät painuivat kiinni. Pimeän laskeuduttua lammelle paneuduin itsekin yöpuulle ja levitin makuupussin peitokseni. Ennen nukahtamista mietin, miten hienoa oli nukkua yhdessä suurten lintujen kanssa.

Aamun sarastaessa heräsin kojun vierestä kuuluvaan matalaan kurinaan. Kurjet olivat hiipineet hiljaa kojun eteen ja napsivat jotain kasvien seasta.

Tarkempi katsominen paljasti, että rantasaraikko oli täynnä sudenkorentojen toukkia, jotka olivat nousseet vedestä kuoriutumista varten. Niiden elämänkierrossa oli käsillä kaikkein vaarallisin hetki. Ne olivat jättäneet veden turvan ja kiivenneet sarojen latvoihin, jossa toukkanahka repesi. Esiin työntyi avuton sudenkorento, jonka siipien piti vielä oieta ja kuivua, ennen kuin siitä kehkeytyi kimmeltäväsiipinen lentotaituri.

Kurjille oli katettu runsautta pursuva ruokapöytä aivan kojun eteen, ja ne söivät sydämensä kyllyydestä. Ne olivat välillä miltei käden ulottuvilla, ja näin tarkasti niiden terävät nokat sekä pistävänpunaiset silmät. Ne ojensivat kaulansa, nappasivat toukan ja nielaisivat sen nopealla liikkeellä etsien katseellaan jo seuraavaa. Käsillä oli jonkinlainen massakuoriutuminen, joten korentoja riitti niin kurjille kuin paikalla piipahtaneelle närhelle.

Aamu lämpeni pikkuhiljaa, ja pian ensimmäiset korennot olivat lennossa. Vielä tunti, ja ilma välkkyi kymmenistä siivistä. Pidot olivat ohi. Kurjet astelivat takimmaiseen perukkaan, joivat lammesta ja hyppäsivät siivilleen. Hetken kuluttua niiden komea yhteishuuto kaikui pellolta mäen takaa.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2024.