”Parikymmentä vuotta sitten pihaamme kuului kolmen eri huuhkajakoiraan keväinen laulu, nyt lähiympäristömme reviirit ovat vaienneet”, kirjoittaa Heikki Willamo uhanalaisesta lajista

Huuhkajakoiras istuu männyn latvanipukassa pesäkalliollaan ja puhaltaa. Huu-uu, huu-uu... Kerran toisensa jälkeen, vajaan kymmenen sekunnin välein. Kiikaroin sitä kauempaa puiden välisestä aukosta. Näen, miten se kumartuu, nostaa hieman pyrstöään ja puhaltaa valkoinen kurkkulaikku laajana hohtaen. Auringon viimeiset säteet saavat sen hehkumaan oranssinkarvaisena.

Maaliskuu on vasta aluillaan, mutta suuren pöllön kumeat äänet virittävät mielen kevään odotukseen. Hämärän laskeuduttua koiraan huhuilu innostaa myös naaraan ääneen, ja pian tyynen illan täyttää komea duetto.

Lopulta pimenevältä kalliolta kaikuu outojen röhkäisyjen, huohotusten, naukaisujen ja sirinöiden kuoro. Huuhkajat viettävät keväisiä häitään, joiden tuloksena naaras munisi muutaman viikon kuluttua pienen jyrkänteen koloon kaksi tai kolme pyöreää, valkoista munaa.

Pesäkalliolle on kotioveltani matkaa vain runsas kilometri, joten huhuilu kuuluu mainiosti pihaamme. Tai pikemminkin kuului, sillä edellä kuvaamastani illasta on reilut parikymmentä vuotta. Silloin pesäsyvennyksessä haudottiin lähes vuosittain, ja kesän kynnyksellä kalliolla saattoi kohdata kiven takaa oranssinhehkuisilla silmillään tuijottavan pöllönuorukaisen. Pihaamme kuului parhaimmillaan kolmen eri huuhkajakoiraan keväinen laulu, ja jokin niistä ilmestyi joskus huhuilemaan suuren pihakuusemme latvaan.

Nyt kalliolla saattaa käväistä yksinäinen kiertolainen, mutta pesimisyrityksiin se ei ole enää johtanut. Samalla tavalla ovat vaienneet muutkin lähiympäristömme reviirit.

Sadan viime vuoden aikana huuhkajan tie on ollut mäkinen. Suurena petolintuna se sai kokea ihmisten vihan ja vainon, joka ajoi lajin 1900-luvun puoliväliin tultaessa sukupuuton partaalle. Aluksi pesimäaikaisen ja myöhemmin täydellisen rauhoituksen myötä kannat kohenivat, ja pian lähes jokaisen pikku kaatopaikan rottalaumoja hyödynsi vähintään yksi pariskunta.

Sitten pienet kaatopaikat lopetettiin ja huuhkajille koitti paluu arkeen. Ne lisääntyivät vain hyvinä myyrävuosina. Kannan kasvu taittui, ja kanta asettui kutakuinkin ”luonnolliselle” tasolle. Jostakin syystä taantuminen on kuitenkin jatkunut 2000-luvulla, ja nyt suurin pöllömme luokitellaan erittäin uhanalaiseksi.

Yksi hienoimmista huuhkajakokemuksistani osui omaan pihapiiriini vajaat kymmenen vuotta sitten, jolloin lähireviirit olivat olleet autioita jo pitkään. Maaliskuisena iltana pihamäntyjen lomassa alkoi näkyä hentoja revontulia, jotka pian voimistuivat komeimmaksi koskaan näkemistäni taivaantulten näytöksistä. Katselin vaimoni kanssa talomme yllä auringon koronaa, jonka laannuttua siirryimme lähipellolle.

Kotvan siinä seisoskeltuamme taivaalle syttyi uusi korona. Se oli edellistä voimakkaampi, todellinen ilotulitus, joka sinkosi säteitään kaikkiin ilmansuuntiin. Juuri silloin puhalsi huuhkaja, sitten toiselta puolelta toinen.

Pöllöt aloittivat vuorolaulun huimaavan taivaankruunun alla, ja hetken elämä oli kuin satua. Mutta vain hetken, sillä huhuilun vaiettua pöllöt katosivat kuin taivaan nieleminä. Ei huhuilua seuraavina iltoina, ei kevään pesintää eikä mitään muutakaan. Huuhkajat olivat ohikulkijoita, jotka sattuivat paikalle juuri oikeaan aikaan.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/2024.