Miksi sekametsä on hyväksi? Selityksiä hyvään kasvuun löytyy muun muassa maaperästä

Sekametsän monimuotoisuutta on helppo selittää. Kun kullakin puulajilla on kymmeniä tai satoja omia seuralaisia, metsikön lajimäärä kasvaa sitä suuremmaksi, mitä useampia puulajeja siellä kasvaa.

Sillekin löytyy selitys, että hyönteisten ja sienten aiheuttamat tuhot ovat sekametsissä vähäisempiä kuin yhden puulajin metsiköissä. Puiden kiusat, niin kasvinsyöjät kuin loissienetkin, ovat usein erikoistuneet vain yhteen puulajiin. Mitä harvemmassa saman lajin yksilöt ovat, sitä vaikeampi on tuhon aiheuttajienkin tavoittaa uhrinsa.

Pedot – hämähäkeistä ja muurahaisista lintuihin – eivät ole yhtä tarkkaan rajoittuneet yhden puulajin kumppanuuteen vaan saalistavat siellä, missä ravintoa on. Näin ne voivat siirtyä puusta toiseen aina tilanteen mukaan.

Yhden puulajin metsissä voi olla tilanteita, joissa pedoille on ravintoa niukasti. Kun joku lehvästön syöjä runsastuu räjähdysmäisesti, pedot eivät ehdi rajoittamaan kiusallisen lajin määrää. Sekametsässä tällainen tilanne on harvinaisempi.

Lepänkäärökärsäkäs syö lepän ja pähkinäpensaan lehtiä ja valmistaa lehdestä taidokkaan käärön, jonka sisällä toukkia varttuu. 

Se, miksi puuntuottokin on sekametsissä usein erityisen hyvä, vaatii perusteellisempaa pohdintaa.

Vihreään ideologiaan kuuluu kuva luonnosta rauhan tyyssijana, jossa puut auttavat toisiaan ja viestivät vaaroista toisilleen juuristoyhteyksien kautta. Sellaistakin tapahtuu, mutta yhtä tosi on näkemys metsästä, jossa puut itsekkäästi kamppailevat keskenään valosta, vedestä ja ravinteista.

Kilpailu valosta näkyy: toisten varjoon jäänyt puu kituu ja lopulta tukahtuu valon puutteeseen. Muu taistelu onkin sitten pääosin kemiallista ja toistaiseksi hyvin huonosti tunnettua. Puut erittävät sekä ilmaan että maahan aineita. Kemiallisella viestinnällä etsitään ystäviä, karkotetaan kilpailijoita ja torjutaan varsinaisia vihollisia, jotka tulisivat syömään kasvia.

Ilmaan haihtuu erityisesti isopreeniä. Sen merkitystä ei tiedetä. Erään käsityksen mukaan isopreeni suojaisi kasveja otsonin haitalliselta vaikutukselta, toisen mukaan kuumuudelta. Toisilla haihtuvilla aineilla kasvi viestii lehtiä purevista tuholaisista ja samalla sekä varoittaa naapureita että houkuttelee petoja avukseen.

Juuristokerroksen kemiallisesta toiminnasta tiedetään vielä vähemmän, mutta periaate on sama. Juuristossa on myös selvää kemiallista sodankäyntiä, jolla torjutaan kilpailevia kasvinkumppaneita. Parhaiten tunnettuja esimerkkejä ovat vaikkapa sianpuolukka ja yhtenäisinä kasvustoina kasvavat heinät kuten juolavehnä ja hietakastikka, joiden kasvustoissa ei juuri muita lajeja näe.

Puiden osalta ilmiö on vähemmän tunnettu. Kannattaa tässä mielessä katsoa pihakoivua ja verrata sen alustaa metsässä kasvavien koivujen ympäristöön. Yleisesti sanotaan, että koivu haihduttaa niin paljon vettä, että muu kasvillisuus kärsii. Miksi sitten metsässä koivun alla kasvit voivat hyvin?

Olisikohan niin, että mustikat ja muut metsän kasvit ovat tottuneet koivun kemiallisiin aseisiin ja vastaavat sen hyökkäyksiin omilla kemikaaleillaan? Sienillä ja bakteereillakin on osuutensa tässä maan sisässä käytävässä taistelussa.

Lehtipuiden karike hajoaa suureksi osaksi jo seuraavan talven aikana. Kuva: Markku Vuorikari

Selitys sekametsän hyvään kasvuun on haettava maaperästä. Havupuiden neulaskarike on hapanta ja hitaasti hajoavaa. Kuusikkoon muodostuu tiivis humuskerros, johon ravinteet sitoutuvat pitkäksi aikaa. Havupuiden neulaskarikkeen hajottajat ovat pääosin sieniä.

Lehtipuiden karike hajoaa suureksi osaksi jo seuraavan talven aikana. Kariketta syövät sienten ohella bakteerit ja monet pienet eläimet etanoista ja madoista hyönteisten toukkiin. Maaperä pysyy ilmavana ja kuohkeana. Nimenomaan ravinteiden runsaus parantaa puiden kasvua. Nopeasta ravinnekierrosta hyötyvät myös metsän pohjan kasvit. Sekametsän kasvisto on ruohoisempi ja monilajisempi kuin kuusikon.

Pohdittavaa olisi sammalten roolissakin. Puhtaissa havumetsissä maata kattaa yhtenäinen sammal- ja jäkäläpeite. Seinäsammalet ja useat jäkälät kyllä sitovat ilmakehän typpeä ja sillä tavoin parantavat kasvupaikkansa ravinnetilannetta, mutta kuinka paljon puut siitä hyötyvät?

Syksyinen lehtikarike peittää pystykasvuiset kynsi-, seinä- ja kerrossammalet. Paremmin menestyvät maan myötäisinä suikertavat lajit, joiden kärkiosa kääntyy lehtien lomasta kohti valoa.