Metsä ei suostu museoksi: majesteettinen kaskikoivikko suojeltiin 1911 – nyt esi-isämme tuskin tunnistaisivat samaa paikkaa

Kaskenpolttajien uurastuksen jäljille kasvanut koivumetsä lumosi katsojansa joskus viime vuosisadan ensimmäisinä vuosina Jyväskylän eteläpuolella Muuramen Kuusimäessä.

Näky oli niin majesteettinen, että metsä ja sen puiden luoma maisema haluttiin suojella. Ei ole tarkkaa tietoa, millainen keskustelu ja keiden toimesta Kuusimäen suojelusta käytiin. Entiselle kaskimaalle syntynyt kaskikoivikko tuntui joka tapauksessa keisarillisessa Suomessa suojelemisen arvoiselta metsältä.

Suojelupäätöksen tekoaikaan 1911 Suomea ei itsenäisenä valtiona ollut edes vielä olemassa eikä luonnonsuojeluaatetta sellaisena, kuten me sen nykyisin ymmärrämme.

Jos metsien suojelun käsitys onkin sadassa vuodessa muuttunut, on Kuusimäen alue itsekin kokenut merkittävän muodonmuutoksen. Esi-isämme tuskin tunnistaisivat paikkaa samaksi metsäksi, jonka he halusivat suojella. Entisen kaskikoivikon paikalla kasvaa nyt suurten kuusien aarniometsä.

Metsähallituksen luontopalveluiden luonnonsuojelun erikoisasiantuntija Anneli Suikki on lupautunut oppaaksi suojelualueelle, joka yhteensä 850 hehtaarin laajuudessa avautuu parikymmentä kilometriä Jyväskylän eteläpuolella.

”Itse asiassa täällä on kolme vanhojen metsien suojelualuetta, jotka kaikki kuuluvat Naturaan”, Suikki sanoo Kuusimäen helmoja kiemurtelevan hiekkatien juurella. Siitä matka entisille kaskimaille alkaa.

Jättiläinen on kaatunut. Aikanaan Kuusimäki suojeltiin sen upean koivikkomaiseman vuoksi. Koivut ovat saaneet tehdä tilaa kuusikolle, joka valtasi aikaan kasketun maiseman vajaassa 200 vuodessa. Kuva: Petteri Kivimäki

Jos ummistaa silmänsä, voi etäisesti kuvitella, miltä paikalla näytti runsaat sata vuotta sitten. Kuusimäen kaskeamisesta oli silloin kulunut puoli vuosisataa, ja kaskiviljelyn tauottua rinteillä laidunsi karjaa, joka hidasti metsittymistä.

”Maisema on ollut avara. Vähitellen kaskiahoille alkoi kasvaa leppää ja koivua, joiden joukossa saattoi olla jokunen mäntykin”.

Tuhansittain samanikäisiä vaalearunkoisia koivuja on huojunut kesätuulessa. Rinteessä on todennäköisesti kasvanut ahomansikkaa, huhtakurjenpolvea ja nykyään kovin harvinaista mesimarjaa.

Nyt Kuusimäki on elämänsä ehtoopuolelle ehtineiden kuusijättiläisten valtakunta. Se muistuttaa tuskin yhtään sitä koivikkoa, jota haluttiin 70 vuotta sitten suojella.

Metsä on palannut lähemmäksi sitä millaisena uudisraivaajat Janne ja Maria näkivät sen asettuessaan asumaan isojaossa kruunun liikamaaksi jääneen Kuusimäen korkeimmalle paikalle 1840-luvun alussa.

Maa paksun moreenikerroksen päällä oli viljavaa, tuoretta ja lehtomaista kangasta. Uudisraivaajan kirveen paukahtelu alkoi pian kaikua metsässä ja puita kaatui rymisten rinteeseen kaskenpolttoa varten.

”Paikalla on ollut sekametsää ja männyn osuus on ollut suurempi kuin nyt, kun kuusen osuus on 95 prosenttia.”

Luonnossa metsä olisi todennäköisesti joutunut metsäpalon kouriin. Liekeistä selvinneet isot kilpikaarnamännyt olisivat huolehtineet siitä, että myös mäntyjä pääsee syntymään tuhon korventamaan maahan. Janne ja Maria kaatoivat kaskeen myös suuret männyt, jotka näin eivät enää päässeet lisääntymään. Kuusimäestä oli tuleva nimensä veroinen kuusikko.

Mutta ennen sitä ihmisen kädenjälki näkyi maisemassa pitkään. Perimätiedon mukaan Kuusimäen laelta saattoi 1800-luvun puolivälissä nähdä missä karja kulloinkin laidunsi. Jylhä kuusivoittoinen metsä oli muutamassa vuodessa muuttunut aukeaksi tai matalaksi vesakoksi.

Sen jälkeen alue jäi kutakuinkin oman onnensa nojaan lukuun ottamatta torppareiden kotitarvepuiden ottoa. Sekin sekin vähäinen puuttuminen loppui 1911, kun alueesta tuli suojelumetsä.

Metsähallituksen retkeilyopas vuodelta 1958 kertoo kaskeamisen peruina syntyneen koivikon olevan hyvää vauhtia muuttumassa kuusikoksi. Ennustus osui oikeaan. Vain siellä täällä Kuusimäessä näkyy enää raihnaisia koivuvanhuksia, niistä monet ovat kaatuneet maahan lahopuiksi. Niiden välissä on mahtavia haapoja, joista osa on kaatunut.

Jättihaavat sinnittelevät siellä täällä kuusten keskellä. Niiden koko hämmästytti jo 1950-luvulla Kuva: Petteri Kivimäki

”Ne ovat ehkä syntyneet 1860-luvulla. 1950-luvulla laskettiin, että Kuusimäen yhdestä suurimmista haavoista oli saanut 1,6 miljoonaa tulitikkua.”

Sotien jälkeen metsäpuiden Metsäpuiden rodunjalostussäätiö alkoi kerätä jalostustoiminnan pohjaksi soveliaita kantapuita. Kuusimäestä löytyi niin suuri yhtenäinen alue komeita kuusia, että niiden ominaisuuksien arveltiin olevan periytyviä. Kuusimäen alueelta valittiin 25 pluspuuta, eikä suotta.

Kuusimäki antoi osuutensa suomalaiselle metsänjalostukselle. Siellä kasvaneet kuuset olivat Suomen suurimpia ja niiden erinomaista geneettistä ainesta kerättiin talteen 1940-luvun lopulla. Anneli Suikki maalahon koivun vieressä – kohta on kuusien vuoro kaatua. Kuva: Petteri Kivimäki

Metsähallituksen retkeilyoppaan mukaan Suomen suurimman kuusen tittelistä kilvoitellut pluspuu oli 37 metriä korkea vuonna 1955.

Kun puu kaatui Eino-myrskyssä 2012, se oli jo 44 metriä pitkä ja sen tilavuus oli kuusi kuutiota. Sen vieressä kasvava toinen jättiläinen on rinnan korkeudelta vajaat 78 senttinen paksu.

Puiden kasvu on hidastunut, aika tuntuu kun seisovan puujättiläisten seassa. Mutta se on vain ihmisen näkemys. Luonto on jatkuvassa liikkeessä.

”Seuraavien sadan vuoden kuluessa kuusia alkaa kuolla, tulee myrskytuhoja. Niille syntyy jälleen lehtipuita”, Suikki maalailee.

Kuusimäen entinen kaskikoivikko osoittaa, että metsä ei suostu museoksi, vaikka ihminen niin toivoo.