Isomäki: ”Jos ihmiskunta haluaa pysäyttää ilmaston lämpenemisen, puupohjaisille materiaaleille ei ole realistisia vaihtoehtoja”

Euroopan unionin säännöt kielsivät 30 vuoden ajan vanhan pohjoismaisen, valtion merkitystä korostavan teollistamispolitiikan. ”Kekkoslainen” seka­talousmalli sopi aikoinaan erityisen hyvin Suomeen, koska näin pienestä maasta olisi muuten ollut mahdotonta repiä tarpeeksi pääomaa uusien teollisuudenalojen perustamista varten.

EU kielsi valtion teollistamishankkeet. Pienempienkin valtionapujen kanssa on pitänyt noudattaa de minimis­ ­­­­-sääntöä, jonka mukaan valtionapu pitää aina kanavoida yhtiöille niin, ­että siitä on niille mahdollisimman vähän hyötyä ja että se ei vääristä kilpailua. Yleisin tapa varmistaa se, ettei valtionapu hyödytä vastaanottavia yhtiöitä, on ollut tuen kanavoiminen konsulteille.

Samaan aikaan Aasian nousevat taloudet ovat noudattaneet ”de maximis -sääntöä”: ne ovat tähdänneet siihen, että valtion­tukea olisi riittävästi, että se käytettäisiin mahdollisimman tehokkaasti ja että siitä olisi yhtiöille suurin mahdollinen hyöty.

Nyt EU:n komissio on lopultakin ymmärtänyt, etteivät Euroopan maat pärjää maailmalla, jos ne sitovat kätensä ja toisen jalkansa nippuun selän taakse samaan aikaan, kun kilpailijoilla on molemmat kädet vapaana. Pitkään voimassa ollut teollistamispolitiikan kielto on äkkiä murentunut palasiksi.

Yhtenä Euroopan viimeisistä maista Suomi on jatkanut teollistamispolitiikan vastustamista. Hallituksemme ajattelee, että Suomi menettää myös lähialueiden markkinat, jos se ajautuu valtiontukikilpailuun EU:n isompien ja vahvempien jäsenmaiden kanssa. Toisaalta jos Eurooppa jatkaa entiseen tyyliin, muut maanosat jyräävät sen.

Euroopan sisäinen valtiontukikilpailu olisi ainakin teoriassa mahdollista kiertää EU:n yhteisen teollistamispolitiikan kautta. Jos EU:n investointirahastot tukisivat jäsenmaiden valikoituja hankkeita, pienienkin jäsenmaiden parhaat teollistamisprojektit voisivat päästä samalle lähtöviivalle jopa kiinalaisten yhtiöiden kanssa.

Huhtikuun lopulla vihreät, vasemmisto ja SDP olivat jo kääntäneet kelkkansa ja alkaneet kannattaa eurooppalaista yhteisrahastoa. Perussuomalaiset, kokoomus ja keskusta vastustivat, mutta Elinkeinoelämän keskusliitto kannatti.

Tosin EK oli jopa hiukan absurdilla tavalla puhunut siitä, että eurooppalainen tuki pitäisi käyttää kehitysmaatyylisiin verohelpotuksiin Suomeen investoiville – usein kiinalaisille – yhtiöille eikä maailman huippua edustavien kotimaisten yritysten kehittämiseen.

Veikkaisin itse, että pakon edessä EU pääsee sopuun tästä asiasta. Se on kuitenkin vasta ensimmäinen ja helpoin askel. Jotta EU ei jäisi muun maailman jalkoihin, sen pitäisi muuttaa euroalueen sääntöjä ja ennen kaikkea oppia tunnistamaan tulevaisuuden voittavat teknologiat. Sekä Suomi että EU ovat viime aikoina olleet tässä tärkeimmässä asiassa erittäin huonoja.

Hiilidioksidin talteenotto on hyvä esimerkki. Se on 30 vuoden ajan ollut erityisesti upporikkaiden öljyntuottajamaiden intressien ytimessä. Siitä huolimatta hiilidioksidin suoran talteenoton maailmanlaajuinen kapasiteetti on edelleen vain 2 500 hiilitonnia vuodessa, toisin sanoen se on kasvanut vain 80 tonnilla vuodessa. Nykyvauhdilla menee sata miljoonaa vuotta, ennen kuin neljä viidesosaa hiilidioksidiongelmasta olisi ratkaistu tällä tavalla.

Eurooppalainen yhteisrahoitus näille tekniikoille olisi todennäköisesti kallis huti. Litiumakut ja monet vetyteknologian sovellutukset puolestaan saattavat jopa pahentaa ilmaston lämpenemistä.

Metalleja, betonia ja öljyä korvaavat puupohjaiset hiili- ja vaatekuidut, muovit, bitumin korvikkeet ja rakennusmateriaalit olisivat ratkaisevasti parempi valinta. Pitkän päälle ne olisivat lähes varmoja voittajia. Jos ihmiskunta haluaa pysäyttää ilmaston lämpenemisen, puupohjaisille materiaaleille ei ole realistisia vaihtoehtoja.

EU:n yhteisrahoitus näille aloille saattaa ratkaista myös sen, miten hyvää hintaa Suomen tulevat metsänomistajasukupolvet saavat puustaan.

Aarteen kolumnisti, metsänomistaja Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan ja tietokirjoistaan.