Luontoa arvostava metsämies ei halua heittää hukkaan pienpetojen turkiksia

Saarijärvellä asusteleva Ari Kantalainen edustaa katoamassa olevaa kansanperinnettä, sillä hän pyöräyttää tottuneesti turkin irti supikoirasta, näädästä tai ketusta. Moni paikallinen metsästäjä tuokin Kantalaiselle pyytämänsä näädät, koska hän on niitä harvoja, jotka vielä nykypäivänä käyttävät aikaansa niiden nylkemiseen.

Kantalainen kertoo, että hänen työnsä metsurina tarkoittaa sitä, että talvisaikaan töitä on vähemmän. Silloin hänellä on aikaa näperrellä turkisten kanssa. Homman perusteet hän oppi riistamestarikoulutuksessa ja loput itse tekemällä.

Supikoirien nahoille kysyntää on vähän vaikka niitä pyydetään paljon. Kuva: Rami Marjamäki

Nylkemisen lisäksi nahka on nimittäin käsiteltävä huolella, jotta se ei pilaannu. Rasvan kaapimisen jälkeen nahka voidaan joko kuivata, pakastaa tai suolata ennen kuin se viedään parkittavaksi.

”Kovinkaan moni ei enää hyödynnä saaliiksi saamiensa eläinten turkiksia. Myös muita kuin tarhattujen eläinten nahkoja käsitteleviä yrityksiä on vähän, vaikka harrasteparkkaus on tullutkin vähän takaisin muotiin. Käsityöläisiä villiturkikset kiinnostavat ja jonkin verran niitä viedään esimerkiksi Italiaan, jossa suomalaisia turkiksia käytetään mielellään hyvän laadun takia vaateteollisuudessa asujen somisteina. Aiemmin Viroon ja Puolaan oli menekkiä, mutta koronan myötä vienti sinne katkesi”, Kantalainen kertoo.

Kantalainen näkee metsästetyn saaliin käyttämisen hyödyksi mahdollisimman perusteellisesti saaliin kunnioittamisena.

”Etenkin sen jälkeen, kun aloitin jousimetsästyksen, olen oppinut arvostamaan saaliseläimiä niin paljon, että haluan hyödyntää ne mahdollisimman tarkasti”, Kantalainen sanoo.

Kantalaisen apuna metsällä toimivat karkeakarvainen saksanseisoja ja amerikankettukoirat.  Kuva: Rami Marjamäki

Kantalainen harmittelee sitä, että suuri määrä pienpetojen turkiksia päätyy turhaan haaskalle, vaikka monesti karva olisi riittävän hyvässä kunnossa kestääkseen turkistuotteena. Pienpetojen karva pysyy muokatussa nahassa kiinni, jos ne on pyydetty joulukuun alun ja maaliskuun lopun välisenä aikana. Alueiden ja vuosien välillä on kuitenkin eroja.

”Jos ammuttu supikoira jätetään vain metsään tai haaskalle, riskinä on lisäksi se, että supikoirassa oleva trikiini leviää, jos joku muu eläin syö trikiiniä kantavan eläimen lihaa”, Kantalainen muistuttaa. Hautaaminen ehkäisee trikiinin ja kapin leviämistä eläimestä toiseen.

Aiemmin turkiksista maksettiin rahaa, arvossaan turkikset olivat erityisesti sotavuosien jälkeen. Aikoinaan turkiksista saattoi saada jopa metsurin kuukausipalkan.

”Nykyään tällä työllä ei pääse tuntipalkoille ja tätä tehdään lähinnä harrastelupohjalta. Näistä saatu hinta ei kata edes pyynnistä ja käsittelystä muodostuneita kustannuksia. Supikoirasta ja ketusta saa tällä hetkellä hyvällä tuurilla muutaman euron, aina niille ei löydy lainkaan kiinnostusta. Arvokkain turkiseläin on näätä, jonka hyvänlaatuisesta nahasta voi saada 35 euroa. Syy lienee siinä, että näätä on ainoa eläin, jota ei pysty tarhaamaan”, Kantalainen toteaa.