Kuvat ei herkille: Arkielämän Sherlock Holmes selvittää metsäpeurojen kuolinsyitä – näin asiantuntija erottaa mikä petoeläin on tappanut eläimen

Sherlock Holmes oli tunnettu havainnointitaidoistaan ja kyvystään käyttää päättelykykyä murhatapausten ratkaisemiseen. Samoja taitoja tarvitsee Luonnonvarakeskuksen tutkimusmestari Marja Hyvärinen selvittäessään, mikä metsäpeuran on tappanut.

”Kun epäilen metsäpeuraa kuolleeksi, lähden jonkin ajan kuluttua etsimään peuraa metsästä. Joskus korppien äänet ja hajukin johdattavat minut helposti peuran luokse”, Kainuun metsissä työtään tekevä Hyvärinen kertoo.

Metsäpeurojen elämää on seurattu satelliittipaikannuksen avulla jo 20 vuotta. Suurpedot ovat metsäpeurojen tärkein kuolinsyy.  Kuva: Hannu Huttu

Holmesin tapaan Hyvärinen kokoaa paikalta erilaisia havaintoja ja todistusaineistoa. Mukaansa Hyvärinen ei ota suurennuslasia, mutta puukko ja mittanauha ovat tarpeelliset työvälineet.

”Mitä aikaisemmin pääsemme paikalle, sitä parempaa dataa saadaan. Aivan heti paikalle ei voi rynnätä, jotta mahdolliset pedot saavat ateriansa, eivätkä sen vuoksi tapa toista peuraa.”

”Niin sulanmaan aikaan kuin talvella raadonlähiympäristöstä etsitään alueella liikkuvien eläinten jälkiä tai jätöksiä. Yleensä jäljistä näkee selvästi myös sen, onko peura tullut yllätetyksi, onko se tehnyt vastarintaa vai onko sitä ajettu takaa”, Hyvärinen sanoo.

Toisinaan kuolinsyyn selvittäminen ei ole helppoa. On muistettava, että eläin ei välttämättä ole kuollut siitä suurpedosta, mikä sitä on syönyt. "Pikaisia johtopäätöksiä ei siis kannata tehdä."

Havaintojen tekeminen metsässä jatkuu kuolleen peuran asennon tarkastelulla.

”Nälän heikentämä eläin makaa yleensä kuolleenakin jalkojensa päällä kerällä. Se on vain nääntynyt hengiltä nukkuessaan. Petojen tappamat peurat ovat yleensä kyljellään mutta myös sairauteen tai johonkin muuhun vammaan kuolleet peurat voivat olla kyljellään. Tällaiset muut kuin petojen tappamat tai kolariin kuolleet pantapeurat pyritään lähettämään Ruokavirastoon jatkotutkimuksiin, mikäli se on mahdollista.

”Pedoista jää peuraan selkeitä purujälkiä tai kynsien jättämiä jälkiä. Jäljet paljastuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun kurkistetaan nahan alle.”

Ilves tappaa puremalla kurkkuun ja aloittaa syömisen peräpäästä.  Kuva: Marja Hyvärinen / Luonnonvarakeskus

Hyvärinen kertoo, että susista jää jälkiä yleensä peuran kintereisiin ja kaulaan. Ilves yllättää saaliseläimen hiipimällä ja hyppäämällä muutamalla loikalla saaliin kimppuun. Tästä jää yleensä selkeitä kynnenjälkiä lapojen seudulle. Susi ja ilves ottavat usein peuran kurkusta kiinni niin kovaa, että se tukehtuu ja kuolee hapen puutteeseen. Tällöin silmät saattavat olla verestävät tai jopa ulospäin pullahtaneet ja kieli roikkua ulkona. Karhu puolestaan puree peuraa niskaan, selkään ja säkään, ahma taas iskee hampaansa niskaan ja kurkkuun.

Avaamalla nahan on tässä tapauksessa varmistettu, että metsäpeura on tullut ilveksen tappamaksi. Kuva: Marja Hyvärinen / Luonnonvarakeskus

Jos jostakin löytyy selkeät hampaanjäljet, mittaa tutkija purujäljen koon. Jokaisella pedolla on lajityypilliset kulmahampaiden välit ja halkaisijat ja viimeistään mittaamalla asia varmistetaan. Esimerkiksi ilveksellä kulmahampaiden väli on 2,5–3 senttiä ja halkaisija hampaan tekemälle jäljelle 2–4 millimetriä”, Hyvärinen kertoo.

Suden tappama ja syömä metsäpeura. Sudet aloittavat syömisen tyypillisesti vatsan alueelta ja suolistosta ja siirtyvät sieltä lapaan ja reisilihaksiin. Kuva: Marja Hyvärinen / Luonnonvarakeskus

Samalla Hyvärinen tarkastelee sitä, mistä peuraa on syöty. Usein tappaja on sama kuin syöjä. Sudet aloittavat syömisen tyypillisesti vatsan alueelta ja suolistosta ja siirtyvät sieltä lapaan ja reisilihaksiin. Ilves aloittaa peuran työstämisen peräaukon ympäriltä. Sen jälkeen se herkuttelee ulkopaistilla ja lavalla eli isoilla ja pinnassa olevilla lihaksilla. Ilves ei yleensä syö päätä tai suolistoa, eikä ilves pure luita poikki.

Karhun jäljiltä ei jää yleensä paljon jäljelle. Peuran nahka on kuorittu ja luista on syöty tarkasti lihat. Kuva: Marja Hyvärinen / Luonnonvarakeskus

Karhu aloittaa syömisen mielellään rinnan tai lantion alueelta. Karhu syö kaiken ja sen lounastunnista jää jäljelle lähinnä sorkkaluita ja raajanpätkiä. Peura on karhun jäljiltä usein taitavasti nyljetty ja pötsi saattaa olla nätisti siirrettynä syrjään. Jos karhu ei syö kaikkea kerralla, se yleensä peittelee jämät tarkasti.

Ahma näätäeläimenä voi tappaa peuroja varastoon. Se saattaa yllättää peuran ja purra niskaan niin, että eläin halvaantuu. Sen jälkeen se saattaa jatkaa seuraavan peuran kimppuun ennen kuin palaa aikaisemmin saalistamalleen peuralle. Ahma paloittelee ruhon yleensä irrottamalla pään ja jalat. Ruhon osat se jemmaa piiloon esimerkiksi kivenkoloihin, jotta sillä on mahdollisimman pitkäksi ajaksi ruokaa säilössä.

Mikäli kuolinajasta on epävarmuutta, Hyvärinen tarkastelee eläimen kuolonkankeutta ja kesäaikaan raadosta mahdollisesti löytyviä kärpäsentoukkia.