

Näinä päivinä olemme muistelleet kiitollisin mielin viime maanantaina 16.10. kuolleen presidentti Martti Ahtisaaren elämäntyötä ja myös hänen presidenttiyttään (1994- 2000).
Ahtisaari nousi presidentiksi varsinaisen politiikan ulkopuolelta, vaikkakin Sdp asetti hänet ehdokkaaksi. Suomi oli hakeutumassa kireissä tunnelmissa EU:n jäseneksi, Neuvostoliitto oli romahtanut, ja maassa elettiin ahdistavaa lama-aikaa.
Ahtisaari tunnettiin kansainvälisistä tehtävistä, YK-palveluksesta ja ennen kaikkea rauhanvälityksestä. Hän pyrki soveltamaan rauhanvälittäjäkokemustaan myös Suomen sisäisiin asioihin. Hän perehtyi maakuntavierailuillaan suomalaisten elämään nurjimpia puolia myöten. Häntä muistellaan vieläkin kansanmiehenä.
Martti Ahtisaari oli 1990-luvun alussa siihen aikaan sopiva presidentti. Hänessä yhdistyivät jatkuvuus ja muutos. Tietty ulkopuolisuus ja kansainvälisyys erottivat hänet muista ehdokkaista.
Presidenttimme Ståhlbergista Niinistöön ovat olleet omanlaisiaan vastauksia kulloisenkin historiallisen ajan vaatimuksiin. Ei ole kahta samanlaista presidenttiyttä.

Ahtisaari- muistelut pakottavat miettimään, millaista presidenttiä Suomi tarvitsee tämän päivän arvaamattomassa maailmassa.
Suomen turvallisuutta on kuvattu neljällä pilarilla: uskottava puolustus, suhteet länteen (EU, Nato), kansainväliset sopimukset ja suhde Venäjään. Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022 mursi ja muutti pilarirakennelman.
Presidentti Niinistön toisen kauden jälkipuolisko kertoo dramaattisella tavalla, mitä Suomen ulkopolitiikan johtaminen vaatii. Isoja ratkaisuja on kyettävä tekemään järjestyneesti, yhteistoiminnassa ja kansanvaltaisesti.
Ajat ovat vaikeutumaan päin. Voimapolitiikka hallitsee maailman menoa. Maailma jakautuu. Niinistön seuraaja joutuu silmitysten kolkon todellisuuden kanssa, joka aukeaa nyt Ukrainasta ja Gazasta. Kukaan ei tiedä, mikä on huomisen todellisuus. Maailman tapahtumat heijastuvat perukoillemme.

Nykyoloissa ulko- ja sisäpolitiikka - ulkoinen ja sisäinen turvallisuus - liittyvät kiinteytyvästi toisiinsa. Yhteistoiminta presidentin, hallituksen ja eduskunnan välillä on elintärkeää. Presidentti Niinistön käytäntöä keskustella eduskuntapuolueiden puheenjohtajien kanssa turvallisuuspolitiikan näkymistä on viisasta jatkaa.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka onnistuu, jos sisäpolitiikka on yhteistyöhenkistä ja jos yhteiskunta pysyy ehyenä.
Presidenttiehdokkaat kampanjoivat kukin tyylillään vedotakseen äänestäjiin. Miellyttävä imago ei riitä Suomen presidentille. Harkintakyky ja luotettavuus menevät edelle.
Medialla onkin vaalien alla tärkeä tehtävä ja myös vastuu ehdokkaiden ominaisuuksien läpivalaisemisessa. Ehdokkaat on pantava tiukoille.
Suomi tarvitsee uudelleen muotoutuvaan maailmanjärjestykseen sopivan presidentin. Kysymys on suomalaisten turvallisuudesta.
Kolumnin kirjoittaja on ministeri.
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.