Poliisi toi papan kotiin ja mummo teki tulet kattilaan

”Kun juuri päästiin kuopuksen vaipoista eroon, perään alkoi heti uusi vaipparalli!” Näin puhisi eräs nelikymppinen läheinen hakiessaan Tena-vaippahousuja isälleen apteekista.

Kun yhä useampi meistä hankkii lapsia vasta yli kolmikymppisenä, ruuhkavuodet tuntuvat jatkuvan ikuisesti. Ensi hoidetaan lapset ja pahimmillaan jo samaan aikaan omat vanhemmat alkavat tarvita apua.

Ikääntyvässä Suomessa meillä jokaisella on joku läheinen, joka hoitaa omia vanhempiaan tai muuta läheistä.

Omaisen huoli on jatkuva. Pitää kunnioittaa vanhuksen tahtoa. Miettiä mitä hän haluaisi. Ja hankkia samaan aikaan kaikki mahdollinen apu. Kun vain tietäisi, mitä kaikkea pitää tietää.

Liian monta kertaa opit on hankittava kantapään kautta.

”On niin karmeaa, kun huonoina hetkinä toivoi pääsevänsä hänestä eroon, kun ei jaksanut ja hermot olivat kireällä.”

Näin kuvaa tuntojaan Markku Niskanen kirjassaan Puolisoni Alzheimer – yhäkin miettien, tuliko nyt kaikki tehtyä oikein. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta.

Omat isovanhempani halusivat asua kotona. Mihinkään laitokseen heitä ei saanut viedä. Se oli tyttärelle teroitettu jo vuosikymmenten aikana selväksi. Kun oli kaksi kertaa Karjalasta jouduttu lähtemään, kotoa ei enää mihinkään mentäisi muuta kuin puupalttoossa.

Silviissiin. Sitä suorittamista sitten riittikin. Ennen kaikkea tyttärellä.

Kenellekään ei saanut kertoa, kun poliisiauto toi papan viimeiseltä autolla ajetulta retkeltä ja otti kortin pois. Pappa oli eksynyt parin kilometrin päähän kotoa, kun ei muistanut minne oli menossa tai miten kotiin pääsi. Me omaiset huokaisimme helpotuksesta, kun poliisi teki sen, mihin meistä ei ollut.

Joitain vuosia myöhemmin yksin kotona asunut mummo viritti tulet hellan päälle kattilaan, kun ei enää muistanut kuinka ruokaa lämmitetään. Jääkaapissa oli viisi rasiaa Oivariiniä, kun joka kerta kaupasta piti tuoda uusi.

Kaapit olivat täynnä pestyjä viilipurkkeja. Niitä saattoi vielä tarvita, kun kevät oli tulossa ja taimia piti alkaa kasvattaa. Kun kotona ei enää lopulta mitenkään pärjännyt, hoitopaikkaa piti odottaa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Mummuja oli jo silloin osasto väärällään. Kaikki odottivat.

Omaisilla on entistä tärkeämpi rooli ikääntyvien hoivavastuusta. Kuva: Stina Haaso

Mitäs sitten niiden kanssa tehdään, joilla ei ole omaisia? Kun ei ole meitä tyttäriä ja tyttären tyttäriä, jotka toteuttavat toiveita, kuljettavat lääkäriin, hakevat apteekista lääkkeet ja kuuntelevat samat jutut uudestaan ja uudestaan.

Kun muistisairas vanhus asuu yksin kotona, eikä olekaan ketään läheistä, joka vaatisi yhteiskunnalta apua. Tai kävisi edes kaupassa ja maksaisi laskut?

Meihin suomalaisiin on istutettu selviytymisen tahto ja kotona asumisen eetos. Emmie apuja tarvii! Kysyttäessä kuulumisia menee aina mainiosti.

Sitä käytetään nyt kovalla kädellä hyväksi, kun kansantaloutta halutaan laittaa kuntoon. Jos haluat apua, älä koskaan sano, että menee mainiosti ja kyllä tässä sinnitellään. Täällä on opeteltava sanomaan, että nyt tarvitaan apua.