Asiantuntijalta: Putinin ja Trumpin tehdessä diilejä meidän on tiedettävä, mistä ruokamme tulee

Ruoka ei ole mikä tahansa kauppatavara – sen puute lamauttaa yhteiskunnan päivissä. Kun suurvallat käyttävät ruokaa geopoliittisena aseena, Suomen on varmistettava, että ruokaa löytyy omilta pelloilta myös kriisin hetkellä.

Britanniassa ruokaturva on noussut politiikan ytimeen. National Sheep Associationin Phil Stocker varoittaa, ettei maa ole turvassa ilman vahvaa kotimaista tuotantoa. Farmers Guardianin päätoimittaja Katie Jones muistuttaa kirjoituksessaan 7.8., että todellinen ruokaturva on resilienssiä – toimivia tiloja, paikallisia ketjuja ja varautumista kriiseihin.

Suomi on maantieteellisesti kriisissä kuin saarivaltio. Jos Itämeri sulkeutuu, ulkomainen ruoka katoaa nopeasti. Nykyinen rakennekehitys ja tukien karsintapuheet keskittävät tuotannon yhä harvempiin suuriin yksiköihin. Ne voivat olla tehokkaita, mutta yhden suuren tilan tai tuotantokeskittymän ongelma voi nopeasti katkaista ruoka- ja rehuketjun.

Suomalainen perheviljelmä on tila, jossa pääosa työstä tehdään perheen voimin ja jonka koko on yhden perheen hallittavissa.

Tulot tulevat usein monesta lähteestä: maatalouden ohella puolison palkkatyö, koneurakointi tai metsätulot. Tyypillinen peltotila on 50–70 hehtaaria, viljapainotteisilla alueilla jopa 150 hehtaaria, jolloin ulkopuolinen työvoima on tarpeen sesongeissa.

Perhemaatalous on hajautettu ja kestävä malli. Kun tiloja on eri puolilla maata, tuotanto jatkuu, vaikka osa ketjusta pettäisi. Tämän rakenteen vahvistaminen investoinneilla tilojen uusiutuvaan energiaan, sukupolvenvaihdosten helpottamisella ja pitkäjänteisellä tukipolitiikalla tulisi olla osa kansallista turvallisuutta.

Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat käyttävät ruokaa ja sen kauppavirtoja geopoliittisena työkaluna – ja tukevat omaa maatalouttaan voimakkaasti. Vapaakauppaa ei maataloudessa ole koskaan ollut: maailman suurimmat taloudet ovat aina varmistaneet oman ruokatuotantonsa julkisilla tuilla, suojatulleilla ja vientipolitiikalla.

Ruoka ei ole sama asia kuin kännykät, autot tai lentokoneet – niiden puute ei lamauta yhteiskuntaa päivissä. Silti juuri näissäkin tuotteissa presidentti Trump on jälleen asettamassa tulleja. Jos strategisia teollisuustuotteita suojataan, on täysin johdonmukaista, että ruoka suojataan vielä varmemmin.

Ukrainan sodassa on nähty, kuinka elintarvikevirtojen hallinta toimii kiristyksen välineenä. Ukrainan peltoala ruokkii lähes 100 miljoonaa ihmistä, joten sen tuotannon ja vientireittien hallinta on merkittävä geopoliittinen vipuvarsi. Ilmastonmuutos ja energiamarkkinoiden myllerrys tekevät ruokapolitiikasta yhä enemmän turvallisuuspolitiikkaa.

Suomen maatilojen EU:lta saamat tuet ovat vaatimattomat. Lisäksi tuotteiden hinnat ovat monilla perusmaatalouden tuotteilla katastrofaalisen alhaiset. Jos tämä jatkuu, omaruokaturvamme luisuu kaupan jakeluketjujen ja suurvaltadiilien epävarmuuteen.

Perhemaatalouden suurin ongelma on kannattavuus.

Tilamme ovat lisäksi riippuvaisia fossiilienergiasta valmistetuista lannoitteista, ja uusiutuvan energian tuotanto on olematonta – Suomen golfkenttien yhteenlaskettu pinta-ala, noin 8 000 hehtaaria, päihittää maatiloilla olevat aurinkoenergiapuistot moninkertaisesti.

Tällä hetkellä sähkö tulee ydinvoimaloista ja muista keskitetyistä tuotantopisteistä. Tästä syystä osa tilojen pinta-alasta tulisi ohjata uusiutuvan energian tuotantoon – metsä-, aurinko- ja tuulivoimaksi. Tämä voi nostaa ruoan hintaa hieman, mutta huoltovarmuus vahvistuisi. Kuluttajasähkön hinta voi jopa laskea.

Tuet on saatava kohdilleen ja tuotteista maksettava kunnon hinta. Tämä näkyy kassakuitissa, mutta vaihtoehto on synkempi: suomalaiset kuluttajat muuttuvat maailmanlaajuisen ruokapelin nappuloiksi ja maalaismaisemasta katoavat perheviljelmät.

Kun Putin ja Trump tekevät diilejä, meidän on tiedettävä, mistä oma ruokamme tulee – ja varmistettava, että vastaus löytyy kotimaan pellolta.

Pekka Myllymäki

EU:n alueiden komitean luonnonvaravaliokunnan jäsen

Mynämäki