Omavaraisuus, ruokaturva ja huoltovarmuus – sisällöltään toisistaan eroavat käsitteet sekoittuvat keskustelussa herkästi

Maailmantilanteesta johtuvien riskien ja kriisien takia ruokaan liittyvästä omavarai­suudesta, ruokaturvasta ja huoltovarmuudesta puhutaan paljon. Nämä kolme toisiaan lähellä olevaa käsitettä menevät helposti sekaisin.

Ruuan omavaraisuus tarkoittaa, että kaikki tai ainakin valtaosa tarvittavasta ruuasta tuotetaan omassa maassa. Silloin ei välttämättä oteta huomioon tuotannon riippuvuutta tuontipanoksista, kuten energiasta, lannoitteista ja koneista.

Ruokaturva tarkoittaa ruuan saatavuutta, ihmisten mahdollisuuksia hankkia ruokaa sekä ruuan ravitsevuutta ja turvallisuutta. Asiaa tarkastellaan niin lyhyellä kuin pitkällä aikavälillä. Ruokaturva ei suoraan ota kantaa siihen, onko saatavilla oleva ruoka omassa maassa tuotettua vai tuontiruokaa.

Huoltovarmuustoimilla puolestaan varmistetaan, että ihmisten ruokaa ja eläinten rehua on saatavilla myös poikkeusoloissa.

Omavaraisuudesta puhuttaessa vastakohtina esitetään usein oma tuotanto ja maataloustuotteiden rajat ylittävä kauppa. Covid-19-pandemian ja Venäjän sotatoimien yhteydessä omavaraisuutta on korostettu riskien hallintakeinona. Toisaalta riskien hallinnassa auttavat myös hyvät ja monipuoliset kauppasuhteet.

Suomi on osa kansainvälistä markkinaa. EU-jäsenyys ja kansainvälisen kaupan säännöt rajoittavat Suomen mahdollisuuksia ulkomaankaupan säätelyyn. Ruuan omavaraisuudelle keskeistä ovatkin suomalaisten kuluttajien ostopäätökset: oma tuotanto säilyy, jos kuluttajat haluavat ostaa kotimaisia tuotteita. Lisäksi tuotannon on pysyttävä kannattavana.

Ruokaturvatarkastelussa otetaan huomioon ruuan saatavuuden lisäksi myös ihmisten osto­voima suhteessa ruuan hintaan. Hankittavaa ruokaa ei arvioida pelkkien kalorien perusteella, vaan keskeistä on mahdollisuus terveelliseen, turvalliseen ja ravitsevaan ruokaan.

Maataloustuotteiden ja valmiiden elintarvikkeiden hintavaihtelut maailman- ja kotimarkkinoilla vaikuttavat ihmisten ostovoimaan. Tutkimukset osoittavat, että ruokaturvaongelmien taustalla on useammin köyhyys kuin ruuan heikko saatavuus.

Useimmissa maailman maissa ruuan saatavuus rakentuu osin itse tuotettujen, osin tuotujen elintarvikkeiden tai niiden raaka-aineiden varaan. Tämä tuntuu järkevältä strategialta, koska harvoissa oloissa kaikkia tuotteita voi tuottaa ympärivuotisesti. Ulkomaankauppa myös tasaa satovaihteluja vuosien välillä.

Suomessa on pitkät perinteet varautumisessa ja huoltovarmuusjärjestelyissä. Normaali­oloissa pidetään yllä ruoka­järjestelmämme riskinsieto- ja palautumiskykyä ja poikkeusoloja varten on laadittu varautumissuunnitelmia ja toimintamalleja, jotta ruuan ja rehujen saatavuus jatkuisi mahdollisista häiriöistä ja kriiseistä huolimatta.

Monille on tuttua tuotanto­tarvikkeiden ja leipäviljan varmuusvarastointi, mutta huoltovarmuuteen kuuluu myös muuta, esimerkiksi kotitalouksia kannustetaan pitämään yllä kolmen päivän ruoka- ja vesivarastoa. Keskeistä on eri toimijoiden yhteistyö.

Suomessa ruuan oma­varaisuus, ruokaturva ja huolto­varmuus ovat hyvällä tolalla. Meillä tuotetaan ja markkinoidaan ruokaa, jonka hankkimiseen useimpien ostovoima riittää, ja kriisitilanteita varten on varauduttu. Korjattavaakin löytyy esimerkiksi ruoka­järjestelmän ympäristö­vaikutuksista ja alkutuotannon kannattavuudesta.

Luonnonvarakeskus laskee ruuan omavaraisuusasteeksi 80 prosenttia. Kotimainen tuotanto tapahtuu pitkälti tuontitarvik­keiden avulla, joten korkea omavaraisuus on suhteellista. Luomutuotannossa tuotanto­panosten omavaraisuus on tavanomaista viljelyä suurempi.

Tuontipanosten varassa toteu­tettu omavaraisuus ei ole ongelmaton huoltovarmuuden kannalta, koska varmuusvarastot voivat toimia vain puskurina mahdollisten häiriöiden aikana. Siksi tarvitaan myös luotettavia ja monipuolisia kauppasuhteita ja logistiikkaa sekä kiertotaloutta ja muita keinoja tuotantopanosten kotimaisuuden kasvattamiseen.

Kansainvälisissä ruokaturvavertailuissa olemme menestyneet hyvin. Hyvää sijoitusta selittävät muun muassa ruokajärjestelmämme luotettavuus, väestön suhteellisen pienet tuloerot ja sosiaaliturva. Ruuan turvallisuudesta pidetään meillä huolta ja ihmisiä ohjataan terveelliseen syömiseen. Myös ilmastonmuutokseen varautumista arvostetaan kansainvälisissä vertailuissa.

Huoltovarmuusjärjestelyt olivat pitkään Suomen erikoisuus. Maailmantilanteen epävakaistumisen myötä useat maat ovat ryhtyneet pohtimaan varautumisen tarvetta. Yhteisenä toiveena silti lienee, ettei varautumissuunnitelmia tarvitse koskaan ottaa käyttöön.

Kaisa Karttunen

työelämäprofessori

Helsingin yliopisto, maatalous- metsätieteellinen tiedekunta