USA ei enää ole sitoutunut sellaiseen Natoon, johon Suomi liittyi, kun Putin aloitti hyökkäyssotansa

Naton eurooppalaisissa jäsenmaissa huokaistiin reilu viikko sitten helpotuksesta. Yhdysvaltain ulkoministeri Marco Rubio torjui Brysselin ulkoministerikokouksessa pontevasti epäilyjä USA:n halusta sitoutua Natoon. Tai ainakin tuntui torjuvan.

”Me pysymme Natossa. Presidentti Trump on tehnyt selväksi, että hän tukee Natoa”, Rubio tähdensi. Hän painotti Yhdysvaltain haluavan, että Nato on vahva ja herätteli samalla jäsenmaita vahvistamaan puolustustaan, koska vain se voi tehdä Natosta vahvemman.

Läheskään kaikki eurooppalaiset päättäjät, eivät edes suomalaiset itse, muistaneet noudattaa Suomen ”jäitä hattuun” -linjaa, kun Rubion sanoja tulkittiin ja kiiteltiin. Totuus nimittäin on todennäköisesti paljon sanottua karumpi.

USA:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopiste ei tulevaisuudessa ole Euroopassa ja Atlantilla, vaan Aasiassa ja Tyynellämerellä. Se on ollut kaikille selvää jo kauan ja siihen on varauduttava. Mutta muutos ei näytä jäävän tähän ja se voi olla paljon oletettua kauaskantoisempi.

Trumpille ja hänen hallinnolleen kaikki on kauppatavaraa ja kaikella voi kiristää. Kun diilejä tehdään, neuvottelupöydälle saatetaan ilman ennakkovaroitusta nostaa kaikki mahdollinen sekä asiaan kuuluva että kuulumaton turvatakuista rangaistustullien kautta arvokkaiden maametallien hyödyntämiseen.

USA:n vaatimus eurooppalaisten Nato-maiden puolustusmenojen huomattavasta kasvattamisesta ei ole uusi eikä varsinkaan Trumpin keksintö. Euroopan on syytä herätä ja vastata tähän huutoon täysin riippumatta siitä, millainen presidentti Yhdysvalloissa kulloinkin on.

Huolestuttavaa, tai jopa mullistavaa, on se, että Trump aseenkantajineen näyttää kytkevän puolustusbudjettien koon nyt mieluummin enemmän kuin vähemmän suoraviivaisesti Naton Pohjois-Atlantin sopimuksen viidenteen ”muskettisoturiartiklaan”. Valkoisen talon arvaamattoman isännän ajattelussa ”yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta” -periaate koskisi vain niitä jäsenmaita, joiden puolustusbudjetti on riittävän suuri, eli tuoreimman näkemyksen mukaan viisi prosenttia kansantuotteesta.

Monet keskieurooppalaiset asiantuntijat tulkitsevat Trumpin hallinnon viime kuukausien sanomisia ja äkkikäänteitä niin, että USA myy Naton puitteissa muille jäsenmaille turvatakuita hyvään hintaan. Se, joka ei maksa riittävästi, on heikoilla. Naton viidennessä artiklassa ei kuitenkaan ole mitään, mikä edes etäisesti viittaisi siihen, että Yhdysvallat rientää muiden avuksi vain tietyillä ehdoilla.

USA:n käynnistämä historiallinen kauppasota kaikkine soutamisineen ja huopaamisineen on myös kitkerässä ristiriidassa koleerisen yksinkertaisen Pohjois-Atlantin sopimuksen kanssa. Sen toisessa artiklassa todetaan, että sopimuksen ”osapuolet pyrkivät poistamaan ristiriitoja kansainvälisessä talouspolitiikassaan ja edistävät yksittäisten tai kaikkien osapuolten välistä talousyhteistyötä.”

Tähän käytännössä kaikki Yhdysvaltain presidentit ovat aina kuuliaisesti sitoutuneet. Trump ei. Hänen tuoreet tullihyökkäyksensä ja -perääntymisensä ovat päinvastoin räikein mahdollinen vastakohta pyrkimyksille poistaa ristiriitoja kansainvälisessä talouspolitiikassa tai edistää osapuolten välistä talousyhteistyötä. Eikä se muuksi muutu, vaikka sitä tarkastelee oikeaoppisen maltillisesti jäät hatussa.

Washingtonista vyöryvä viestintämyrsky, kaikki sen sekä hyvät että huonot piirteet, pitäisi nyt uskaltaa jättää omaan arvoonsa, kun Eurooppa, ja siinä samalla Suomi, kovalla kiireellä vahvistaa turvallisuuttaan. Uhkauksia on turha ylitulkita eikä myötäsukaisista vakuutteluista pidä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, jos ylipäätään pitää tehdä.

Se on kuitenkin syytä sisäistää, että Trumpin johtamalle USA:lle sitä Natoa, johon Suomi liittyi, ei selvästikään enää ole olemassa. Se voi kyllä vielä palata, mutta sen varaan ei kannata laskea.