Koulun ei pidä kasvattaa oppilaita hotkimaan ruokaa – 30 minuutin lounashetki taattava kaikille

Viime aikoina on keskusteltu ahkerasti siitä, mihin velkaantuneella Suomella on enää varaa. Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelä peräänkuulutti viimeksi HS:n haastattelussa 4.4. hyvinvointi­yhteiskunnan palvelulupauksen päivittämistä ja esitti siirtymistä nollapohja­budjetointiin, jossa mikään meno ei ole itsestäänselvyys. Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) asettuu samoille linjoille MT:n vieraskolumnissaan (13.4.).

Yksi hyvinvointiyhteiskunnan palvelulupauksista on kaikille koululaisille ilmainen kouluruoka. Suomi sääti siitä lain vuonna 1943 paitsi ensimmäisenä maana maailmassa myös köyhänä ja ennen muuta sotaa käyvänä maana.

Vaikka elettiin pula-aikaa, lasten ja nuorten mahdollisuus riittävään ravitsemukseen katsottiin investoinnin arvoiseksi asiaksi. Ilmaisen kouluruoan perusteena olivat huoli lasten terveydestä ja oppimiskyvystä sekä pyrkimys koko kansan tasa-arvoon. Kun jokainen lapsi saa vatsansa täyteen, kaikilla on mahdollisuus opiskella kodin varallisuudesta riippumatta. Oppikin tarttuu päähän paremmin, kun vatsa ei kurni.

Energiatankkauksen ohella kouluruokailulla on myös muita merkityksiä ja tehtäviä. Yhteinen ruokahetki laajentaa käsitystä terveellisistä elämäntavoista ja ruokavalinnoista arjen osana, juurruttaa tapakulttuuria sekä välittää eteenpäin käsitystä suomalaisesta ruokakulttuurista.

Lisäksi kokoontuminen yhteisen ruokapöydän ääreen edistää yhteisöllisyyttä. Kun yhä useammasta perheestä arjen ja jopa viikonloppujen yhteiset ruokailut puuttuvat pahimmillaan kokonaan, kouluateria voi olla monelle ainoa hetki, kun ruoan äärelle istutaan yhdessä.

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan laatimassa kouluruokailusuosituksessa korostetaankin ruokahetken kiireettömyyttä: ympäristön pitäisi olla rauhallinen ja aikaa itse syömiseen varattuna vähintään 30 minuuttia. Siihen ei saisi sisältyä jonotusta ja astioiden palautusta.

Tosiasiassa näin on laita harvoin. THL:n tutkimuksen mukaan peräti 77 prosenttia suomalaiskouluista on varannut ruokailuun aikaa liian vähän. Pahimmillaan aikaa syömiseen jää alle puolet suosituksesta: useammassa kuin joka viidennessä koulussa oppilaat joutuvat pahimmillaan hotkimaan ruokansa 10–15 minuutissa. Tähän lienee syynä ennen muuta tilan puute: kun koulut ovat yhä suurempia, ruokailutilat käyvät ahtaiksi ja niissä kulutettua aikaa on supistettava minimiin.

Kuten suomalaisen kouluruokailun historiakin osoittaa, kaikille yhteisen ja ilmaisen ruokailun järjestelmä ei ole syntynyt sattumalta eikä varsinkaan keittiöiden tehokkuusohjelmana. Se on luotu ennen muuta yhteiskuntapoliittisena ja sivistyksellisenä ratkaisuna. Sellaisena myös päättäjien se tulisi aina nähdä.

Siitä huolimatta kouluruokailusta on tullut järjestelmä, jonka luonteva tehostamisaskel olisi enää ruoan soseuttaminen juotavaksi. Kuittaavathan monet vanhemmatkin lounaansa mukaan otettavina ja kiireessä hörpittävinä pirtelöinä ja juomina, mikseivät siis lapsetkin?

Edellinen oli tietenkin kärjistys, vaikka osassa kouluista ateriahetkeen varattu kymmenen minuuttia voisikin riittää juuri soseen kulauttamiseen.

Valtiovarainministeriöstä peräänkuulutetut pohdinnat hyvinvointiyhteiskunnan palvelulupauksista kannattaisi aivan alkajaisiksi aloittaa kouluruokailusta. Nykyisellä kiireessä hotkimisen mallilla säästetyt eurot todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin maksetaan takaisin korkojen kera. Ruokailuun käytetty aika vaikuttaa varmasti myös ruoan arvostukseen.

Kouluruoka oli sotavuosien entisestään köyhdyttämälle kansakunnalle palvelulupaus, joka haluttiin tehdä. Se kannattaa päättäjien muistaa tulevaisuuden palvelulupauksia punnitessaan.