Tuottajien ahdinko ei johdu yksin kaupasta – myös teollisuuden ja tuottajien väliset sopimukset pitää läpivalaista

Elintarvikemarkkinalain uudistuksessa huomio on keskittynyt kaupan vahvaan markkina-asemaan. Samalla on totta, että ruuan tuottajat ovat harvoin tekemisissä suoraan kauppaliikkeiden kanssa. Suhteessa tuottajiin myös elintarviketeollisuuden yritykset ovat vahvassa neuvotteluasemassa.

Elintarvikemarkkinavaltuutettu Jarno Sukanen lupaa käydä läpi myös teollisuuden ja alkutuotannon sopimussuhteet (MT 11.3.). Sukasen mukaan neuvotteluvoiman voi tiivistää siihen, kenellä on vaihtoehtoja valita sopimuskumppanit. Käytännössä vaihtoehtoja on vähän niin tuottajilla kuin teollisuudella.

Viljelijöillä on osuuskuntiensa kautta edelleen määräysvalta suurimmissa ruokataloissa. Käytännössä valta on yksittäisen tuottajan näkökulmasta kuitenkin etäällä. Omistajaohjaus on myös vaikea laji, varsinkin jos kyse on pörssiyhtiöistä kuten Atriasta tai HK:sta.

Elintarvikemarkkinalain uudistus etenee tällä viikolla eduskuntaan. Käytännössä tulevan lain valvonta ja toimeenpano on Sukasen kuuden hengen toimiston vastuulla. Hänen mukaansa pääpaino ei tule olemaan yksittäisten tuotteiden tai hyllypaikkojen kyttäämisessä vaan sopimussuhteiden ja ketjuohjauksen valvonnassa.

Lain tarkoitus on estää elintarvikeketjun vahvempia osapuolia käyttämästä neuvotteluvoimaansa kohtuuttomalla tavalla heikompien tappioksi. Pykälien muotoilu on tarkoituksella jätetty väljäksi, jotta niiden kiertäminen olisi vaikeampaa. Ostajalla ja myyjällä olisi jatkossa velvollisuus ottaa toistensa edut huomioon.

Sukanen nostaa MT:n haastattelussa esiin olennaisen kysymyksen riskien jaosta elintarvikeketjussa. Tähän asti riskit sääoloista ja geopoliittisista myllerryksistä ovat jääneet ensi vaiheessa maataloustuottajien kannettaviksi. Esimerkiksi sopimusten avaaminen kesken hinnoittelukausien on ollut tuskallisen vaikeaa.

EU:n maatalouspolitiikan perusidea on nimenomaan riskien hallinta. Tavoitteena on, että kuluttajille on kaikissa oloissa tarjolla elintarvikkeita, jotka on tuotettu kestävällä tavalla. Se taas edellyttää pitkällä aikavälillä kannattavaa tuotantoa.

EU:n perussopimuksen mukaan kilpailusäännöt koskevat maataloustuotteiden kauppaa vain siltä osin kuin cap-lainsäädännössä erikseen määritellään. Kilpailupolitiikka on alisteista yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteille.

Tämä perusasia on menneinä vuosina päässyt unohtumaan. Epäreilujen kauppatapojen direktiivin myötä tavoite on kirkastumassa. Suomessa ongelma on ollut kilpailuviranomaisen ja kilpailulaista vastaavan työ- ja elinkeinoministeriön puutteellinen maatalouspolitiikan osaaminen.

Välillä on näyttänyt siltä, että Kilpailu- ja kuluttajavirastolla ja elintarvikemarkkinavaltuutetulla olisi ruokaketjun valvonnassa vastakkaiset tavoitteet, vaikka EU-lainsäädäntö asettaa sille selkeät päämäärät ja marssijärjestyksen. Unionin oikeuden kannalta olisi johdonmukaista, että ruokaketjua koskevissa asioissa myös kilpailulainsäädännön valmistelu siirrettäisiin maa- ja metsätalousministeriön vastuulle.

Lain eduskuntakäsittelyn aikana perusteeton pelottelu ruuan hinnan nousulla varmasti jatkuu. Kaikkien osapuolten etu olisi kuitenkin päästä asiassa eteenpäin, jotta lain toimeenpano sujuu jouhevasti.

Elintarvikemarkkinavaltuutetulla on hyvin pienet resurssit käytännön valvontaan. Tärkeintä olisikin päästä ketjun sisällä yhteiseen ymmärrykseen reiluista sopimuskäytännöistä. Se olisi erinomainen pohja suomalaisen ruokaketjun uudelle nousulle.