Käsittämättömän raakkusotkun jälkipyykkiä kipataan täysin väärään osoitteeseen

Maineensa menettämisestä hätääntynyt Stora Enso painaa Suomussalmen raakkutapauksen jälkipyykissä paniikkinappulaa nyt sellaisella tavalla, joka alkaa koetella asiaa vierestä seuraavien oikeustajua. Mukaan ovat kiirehtineet paitsi muut isot metsäyhtiöt myös ympäristöministeri Kai Mykkänen (kok.).

Viimeisimpänä käänteenä Mykkänen järjesti tällä viikolla arvovaltaisten johtajien tapaamisen. Samana päivänä suuryhtiöiden järjestö Metsäteollisuus ry ilmoitti sitoutuvansa jättämään raakkuesiintymien välittömään läheisyyteen 50 metrin suojavyöhykkeen.

Kun muistetaan, että puunostajat toimivat lähes aina muiden – useimmiten yksityisten ihmisten – omistamilla mailla, tällainen hätäinen ja yksipuolinen suuryritysten julistus kalskahtaa kovin ylimieliseltä. Onko biologisiin seikkoihin tai toisistaan poikkeavien kohteiden vaatimuksiin ja mahdollisuuksiin ehditty syvällisesti perehtyä? Voi perustellusti kysyä, onko käynnissä raakkujen elinympäristön pelastusoperaatio vai myös Stora Enson ja ympäristöministeri Kai Mykkäsen maineenpalautus, joka tehdään mahdollisimman näyttävästi ja hinnasta välittämättä.

Erityisesti metsänomistajia jälkipyykin ajautuminen tällaisille urille hämmentää. Jos suuryritys on toiminut metsänomistajan mailla huolimattomalla ja epäillysti lainvastaisella tavalla, onko oikein ja vastuuntuntoista ratkaista kriisi hätiköidyllä linjauksella, jonka kustannukset näyttävät lankeavan maanomistajan kontolle?

Äkkiä ovat ministeriltä unohtuneet hallitusohjelman kirjaukset. ”Metsänomistajan päätösvaltaa metsien käytössä vahvistetaan. Omaisuuden suojaa kunnioitetaan, ja se huomioidaan aiempaa paremmin myös lunastuslainsäädäntöä uudistamalla.”

”Maan- ja metsänomistaja on itse paras päättämään omaisuutensa hoidosta ja käytöstä.”

”Metsien suojelun on perustuttava maanomistajan vapaaehtoisuuteen.”

Raakkujoet ovat harvinaisia suomalaisessa luonnossa, mutta samankaltaiseen tilanteeseen voidaan ajautua monen muunkin elinympäristön kohdalla. Jos toimintatapa on sekä vaaleilla valittujen poliitikkojen että puunostajien taholta nyt nähtyjä hosumista ja yksioikoisia linjauksia, tilanne ei herätä luottamusta maanomistajien keskuudessa. Nimenomaan luottamus on se, mitä nyt eniten kaivattaisiin.

Myös viranomaisilla on ryhtiliikkeen paikka. 2020-luvulla on korkea aika ymmärtää, että suuri osa maanomistajista haluaa vaalia luontoarvoja. Monet maanomistajat ovat suojelleet kaikessa hiljaisuudessa vuosikymmenten ajan omistamiaan arvokkaita kohteita. Virallisiin suojeluohjelmiin niitä ei ole haluttu ilmoittaa tai korvauksia hakea, koska luottamus ympäristöviranomaisiin on ollut vähäistä.

Tuntuu käsittämättömältä, ettei maanomistaja saa esimerkiksi metsään.fi-palvelun kautta tietoja suojelua vaativista lajeista omilla maillaan. Jos ympäristöhallinnon lähtökohtana on tiedon pimittäminen, miten elinympäristön varjelu voisi onnistua?

Tuoreessa muistissa ovat myös FSC-sertifiointiin liittyvät HCV-kirjaukset, joista maanomistajan on niinikään vaikeaa saada tietoa. Silti nämä pyytämättä langetetut, oletetusti korkeaa suojeluarvoa ennakoivat merkinnät vaikeuttavat hakkuita ja vaikuttavat omaisuuden arvoon. Jopa sellaisilla tiloilla, joilla ei ole mitään tekemistä FSC-sertifioinnin kanssa.

Toisten maille on helppo julistaa toimia kabineteista käsin. Toinen asia on, kuinka vastuullista tai poliittisesti harkittua tällainen on.