Ratsastajainliiton sekasotku näyttää luottamustoimien riskit – vastuu ei ole vapaaehtoista vaikka itse työ sitä onkin

Suomen Ratsastajainliiton ympärillä on huhtikuusta lähtien vellonut halpahintainen mutta kalliiksi käynyt sirkus, jonka ytimessä on kysymys luottamushenkilöiden vastuusta. Sotku sai alkunsa liiton viime vuoden tilinpäätökseen ”poikkeuksellisiksi eriksi” kirjatusta yli 330 000 euron oikaisusta. Kyse oli vuosien 2023–2024 valtionavustuksista, jotka valtio jätti maksamatta liiton laiminlyötyä avustuksiin liittyneet raportointivelvoitteet.

Liiton toiminnanjohtaja erosi nopeasti saamatta jääneiden rahojen tultua jäsenkunnan tietoon. Sen sijaan liiton hallitus ei vaatimuksista huolimatta ole taipunut eroon, vaikka tapauksesta laadittu ulkopuolinen tarkastusraportti osoittaa sen laiminlyöneen sille kuuluvan valvontavelvollisuuden ja yhdistyksen sääntöjen mukaisen vastuun.

Liitto oli ennen avustussotkua luopunut aiemmasta käytännöstä, jossa seurantaraporttien allekirjoittajina olivat sekä toiminnanjohtaja että puheenjohtaja. Koko prosessi oli jätetty yhden ihmisen eli toiminnanjohtajan varaan, jolloin hallinnosta tuli liian riippuvainen hänen tekemisistään ja jaksamisestaan. Samalla valvontaketju katkesi ilman, että sitä välttämättä edes tiedostettiin.

Ratsastajainliiton tapaus tuo hyvin esiin sen, millaisen riskin yhdistys- ja järjestötoiminnassa voi pahimmillaan aiheuttaa tiedon ja päätösvallan kasaantuminen pienelle piirille. Samalla se muistuttaa siitä, ettei hallitus voi delegoida vastuuta eteenpäin edes siinä tapauksessa, että virhe tehtäisiin operatiivisella tasolla.

Lukemattomissa vapaaehtoispohjalta toimivissa yhdistyksissä ja järjestöissä hallinnoidaan julkisista lähteistä myönnettyjä varoja ja toimitaan osana yhteiskunnan rakenteita. Vaikka varsinainen toiminta ja taloudenhoitokin olisi ammattimaista, vastuu sen valvonnasta on silti hallituksella. Tätä kaikki luottamustoimiin ryhtyneet eivät välttämättä alkuunkaan hahmota.

Mitä suuremmista rahoista on kyse, sitä suurempi on vastuu ja sitä suurempi riski valvonnan laiminlyönnistä. Ratsastajainliitossakaan yli 300 000 euron menetys ei syntynyt yhdestä virheestä vaan siitä, että valvonta lyötiin laimin pitkään.

Luottamustoimet eivät ole pelkkää osallistumista tai edustamista, vaan myös konkreettista ja joskus raskastakin vastuuta. Yhdistyslain velvoite huolelliseen varainhoitoon ei kevene sillä, että tehtävä on vapaaehtoinen.

Ratsastajainliiton tapauksessa kuvaa synkentää se, että hälytysmerkkejä tilanteesta oli havaittavissa ilman, että niihin tartuttiin ja puututtiin. Liiton talouden seurannassa oli puutteita, poikkeamia ei tunnistettu ajoissa eikä niihin reagoitu. Samalla tietoa keskittyi kapealle ytimelle, mikä heikensi hallituksen mahdollisuuksia toimia kokonaisuutena.

Samaan tapaan monessa muussakin yhdistyksessä ja järjestössä aktiivisimmat tekevät eniten. Kun oleellinen tieto kasaantuu heille, asetelma alkaa ohjata päätöksentekoa. Pahimmillaan osa luottamushenkilöistä ei ole enää lainkaan mukana ohjaamassa toimintaa vaan tyytyy sivustaseuraajan rooliin. Sen sijaan että he olisivat heille annetun luottamuksen arvoisia, he tyytyvät itse luottamaan muiden tekemisiin.

Ratsastajainliiton tapausta voi pitää vakavana varoituksena koko suomalaiselle järjestökentälle. Se muistuttaa, ettei hyvä hallinto perustu niinkään virheettömään toimintaan vaan siihen, että hallintoon valitut henkilöt pitävät silmänsä auki ja estävät niiden kasautumisen hallitsemattomaksi kokonaisuudeksi. Se edellyttää selkeitä vastuita ja kykyä ymmärtää ja valvoa kokonaisuutta ‒ sekä ennen kaikkea valmiutta ottaa oma tehtävänsä vakavasti.