Nyt on aika kysyä, mitä maatalouspolitiikalta oikein halutaan – perustiedot pitää olla kunnossa

EU-komission ehdotus uudeksi monivuotiseksi budjetiksi tuli järkytyksenä maataloustuottajille. Kolmanneksen leikkaus tukiin ja EU:n perinteisimmän politiikkalohkon kansallistaminen ovat ehdotuksia, joissa riittää sulattelemista. Ehdotus on toki vasta lähtölaukaus neuvotteluille, jotka huipentuvat yölliseen vääntöön kahden vuoden kuluttua. Silti se on omiaan lisäämään epävarmuutta alalla, joka kärsii jo valmiiksi investointien puutteesta.

Varmaa on oikeastaan vain se, että jäsenmaiden päätösvalta maatalouspolitiikan määrittelyssä kasvaa. Nyt onkin oikea aika käydä laaja keskustelu siitä, mitä suomalaiset odottavat maatalouspolitiikalta ja siihen käytetyiltä varoilta. Komission kuningasajatus uudistuksessa on yhdistää lukuisat eri tukiohjelmat yhteen pottiin, jonka käytöstä jäsenmaa saisi päättää melko vapaasti. Tämän käsityksen vahvistaa myös eurooppa- ja omistajaohjausministeri Joakim Strand (r.) MT:n haastattelussa (MT 28.7.).

Käytännössä joustavuus ei välttämättä ole niin suurta. Kansalliset suunnitelmat pitää hyväksyttää komissiossa, joka tunnetusti haluaa pitää kiinni vallastaan myös pienissä asioissa.

Alustavissa suunnitelmissa Suomelle kohdistettu potti olisi seitsemän vuoden aikana 10 miljardin euron luokkaa, josta vajaat 2 miljardia kohdistuisi rajaturvallisuuteen ja ilmastotoimiin. Jäljelle jäävä 8 miljardia pitäisi käyttää melkein kokonaan maatalouteen, jos nykyinen rahoitustaso haluttaisiin turvata. Se tarkoittaisi esimerkiksi monille alueille ja korkeakouluille elintärkeiden aluetukien lopettamista. Edessä näyttäisi olevan katkera kansallinen taistelu, jossa ei ole voittajia.

Täytyy myös muistaa, että nykyiset lukemat perustuvat kokonaistasoltaan ennätyksellisen suureen budjettiesitykseen. Jäsenmaat, kuten Suomi haluavat leikata sitä merkittävästi. Tähän asti Suomi on saanut pienennettyä nettomaksuaan maaseudun kehittämisrahojen ansiosta hieman. Kun ne ehdotuksessa ympätään yhteen suureen pottiin, on Suomen entistä vaikeampaa estää nettomaksuosuuden nousua.

Komission ehdotuksessa on paljon hyviäkin puolia. Jäsenmaat saisivat määritellä tukitasot selvästi nykyistä vapaammin. Suoran tulotuen kohdalla uudistus kuoppaisi viimein niin sanotut historialliset hehtaarituet, jotka juontavat juurensa 1990-luvun hinnanalennuskorvauksista. Lisääntyvä joustavuus tuotantoon sidottujen tukien käytössä mahdollistaisi Suomessa luopumisen nykyisistä tukialueista tai tukialueiden rajojen piirtämisen uudelleen.

Polttava kysymys aktiiviviljelijän määrittelystä on jäämässä sekin jäsenmaille. EU haluaa kuitenkin, että nuoret viljelijät saavat muita korkeampia tukia, ja että eläkkeen saaminen estäisi maataloustukien hakemisen. Erinomainen ehdotus on inflaation vaikutusten huomioiminen tukijärjestelmässä. Nykyiset eko-ohjelmat ja ympäristökorvaus muokattaisiin yhdeksi järjestelmäksi kansallisten tarpeiden perusteella. Komissio kuitenkin haluaa, että peräti 43 prosenttia budjetista käytettäisiin ilmasto- ja ympäristötoimiin. Jää nähtäväksi, mitä se tarkoittaa käytännössä.

Uudistus avaa isoimman mahdollisuuden muokata suomalaista maatalouspolitiikkaa ja maaseutua sitten EU:hun liittymisen. Poliittisesti helpointa olisi yrittää pitää kaikki mahdollisimman pitkälle ennallaan. Se ei välttämättä ole tulevaisuutta ajatellen viisasta. Hedelmällinen keskustelu edellyttää joka tapauksessa hyvää ymmärrystä maatalouden tukijärjestelmien toiminnasta. Löysiä heittoja on helppo tehdä, mutta ne eivät vie asioita eteenpäin. Viime päivien keskustelu osoittaa, että poliitikoilla ja puolueilla on vielä paljon opiskeltavaa.