Lunastuslaki ei ole ajan tasalla, sanoo kiinteistöoikeuden professori: Maaomaisuudelle markkina-arvo, arvonleikkaus pois ja jälkikontrolli käyttöön

Suomen lunastuslaissa on epäkohtia eivätkä korvaukset kaikilta osin ole ajan tasalla.

Näin sanoo Turun yliopiston maankäytön ja kiinteistöoikeuden professori Martti Häkkänen.

Juurisyy jälkeenjääneisyyteen on vuodelta 1978 oleva lunastuslaki. Sen säätämisaikaan lunastajat olivat pääosin kuntia, kunnallisia sähköverkkoyhtiöitä tai viranomaistoimijoita.

Nyt maaomaisuudella on selvemmin markkina-arvoa ja lunastajat ovat suurelta osin myös kaupallisin perustein toimivia energiayhtiöitä.

Korvausten pohjana olevan lainsäädännön päivittämiselle olisikin hänestä painavia perusteita.

”Kysymys on nimenomaan toimintaympäristön muutoksista. Nykyisin lunastettavaa omaisuutta käytetään suurelta osin myös kaupalliseen toimintaan, eikä lunastajalle syntyvää hyötyä oteta lunastuskorvauksissa mitenkään huomioon”, Häkkänen sanoo.

Lunastuslain uudistustyö alkoi jo edellistä edeltävän hallituksen aikana, ja jatkuu yhä.

Lain ongelmia ovat Häkkäsen mukaan muun muassa lunastuskorvauksia madaltava arvonleikkaussäännös, jota sovelletaan kuntien tekemissä lunastuksissa, yleinen arviointiepävarmuus korvausten arvioinnissa sekä sähköverkkolinjojen alta tehtävät lunastukset kaupallisesti hyödynnettäväksi.

Häkkänen puhui asiasta MTK:n toimihenkilöpäivillä tammikuussa.

Yleisöstä kerrottiin elävä esimerkki: Fingrid on tarjonnut tuulivoiman alle jäävästä hehtaarista taulukkohinnan, 240 euroa, kun tuulivoimayhtiöiden hehtaarikorvaukset ovat yleisesti tuhansissa euroissa. Saman metsähehtaarin vuosituoton arvo on 248 euroa.

Maanomistaja ei ymmärrä 40-kertaista hintaeroa eli mikä tekee lunastuksesta yhteiskunnallisesti välttämättömän ja taulukkohintaisen, kun omaisuutta voidaan hyödyntää markkinaehtoisesti.

Häkkäsen mukaan juuri tällaisiin arviointitapoihin voi liittyä ongelmia. Kysymys ei ole vain korvausten arviointiteknisestä määrittämistavasta, vaan myös korvausten kokemisesta oikeudenmukaisiksi.

Häkkäsen mielestä lunastuslain epäkohtiin kuuluu myös jälkikontrolli, jota muusta Euroopasta poiketen ei Suomessa tunneta lähes lainkaan.

Nyt meillä voi käydä niin, että kiinteistönomistajalta on lunastettu maata puistoa varten ja maksettu puiston arvon mukaan.

Lunastuksen jälkeen ei ole juurikaan keinoja valvoa, mihin käyttöön maa lopulta menee eikä alkuperäinen omistaja voi vaatia esimerkiksi lisäkorvausta, jos omaisuutta käytetäänkin lunastuksen jälkeen arvokkaampaan tarkoitukseen tai jos käyttöön ei ryhdytä pitkään aikaan lainkaan.

”Tämä on merkittävä puute Suomen kansallisessa lunastuslainsäädännössä. Kysymys ei ole vain kiinteistönomistajan oikeusturvasta, vaan pakkolunastusinstrumentin yleisestä laillisuuskontrollista”, Häkkänen sanoo.

Esimerkiksi ihmisoikeustuomioistuin on edellyttänyt, että pakkolunastusmenettely ja siitä suoritetut korvaukset tulee olla oikeudellisesti kontrolloitavissa myös lunastuksen jälkeen.

Myös lisääntyvä ympäristösääntely haastaa omaisuudensuojaa muissakin kuin pakkolunastusasioissa.

Häkkäsen mukaan perustuslakivaliokunnan käytäntö on ympäristöasioissa kehittynyt erityisesti 2000-luvulla suuntaan, jossa omaisuuden käyttörajoituksia on voitu saattaa voimaan enenevissä määrin ilman korvausvelvollisuutta maanomistajalle.

”Onko linja hyvä, siitä voi keskustella. Valiokuntahan voi myös muuttaa vallitsevaa linjaansa”, hän sanoo ja lisää, että asia on moniulotteinen.

”Vaikka korvauksettomuus tekee rajoitusten asettamisesta niiden asettajan kannalta edullisempaa, se voi toisaalta lisätä hankkeiden yhteiskunnallista vastusta. Oikeudenmukaiseksi koetut korvaukset voivat siten parhaimmillaan myös edistää hankkeiden toteutumista.”