EU:n yhteisvelasta haaveilevilla on yksi yhteinen tavoite, jonka vuoksi myös Suomen uuden hallituksen kannattaa torjua uusia esityksiä

Sanna Marinin (sd.) hallituksen linja oli, ettei EU tarvitse uusia yhteiseen velanottoon perustuvia rahoitusvälineitä sen jälkeen, kun koronasta toipumiseen tarkoitettu elpymis- ja palautumistukiväline oli saatu kasaan.

EU-maat väänsivät tästä noin 750 miljardin euron rahastosta ankarasti. Lopputulosta oli vaikea myydä suomalaisille voittona. Me saamme potista noin kaksi miljardia, mutta joudumme maksamaan noin kuusi sitten, kun maksun aika on.

Valtiovarainministeriön kansainvälisistä ja rahoitusmarkkina-asioista vastaava alivaltiosihteeri Leena Mörttinen korosti MT Liven haastattelussa (3.5.), että tuleva hallitus voi muodostaa oman uuden linjansa suhteessa yhteisvelkaan, mutta siihen asti kun se kristallisoituu, mennään vanhalla.

Jos muutoksia tulee, ne todennäköisesti tiukentavat valittua linjaa. Ainakin perussuomalaiset pitävät siitä huolen.

Myös Petteri Orpon johtamaa kokoomusta sitoo se, että Marinin hallitusta arvosteltiin kitkerästi, kun se lopulta nieli kiistellyn elpymisvälineen.

Kantaa on otettava, jos tai kun EU:n komissio tekee esityksen yhteisvelkaan perustuvasta suvereniteettirahastosta. Sillä halutaan varmistaa, että myös taloudellisesti heikoimmilla jäsenmailla on varaa investoida ilmastonmuutoksen torjumiseen.

Kysymys kuuluu, onko Suomen syytä jarruttaa vai edistää hanketta, joka vahvistaa Euroopan strategista autonomiaa ja siivittää vihreää siirtymää. Moni asia puoltaa sitä, että rahastoon suhtaudutaan vähintäänkin varauksellisesti.

Uuden yhteisvelan kasaaminen tuntuu turhalta, koska vanhaa samoihin tarkoituksiin jyvitettyä elpymisvälineen rahaa jää jo nyt käyttämättä.

Esimerkiksi Italialla on suuria vaikeuksia jalkauttaa omaa lähes 200 miljardin tukipottiaan. Pääministeri Giorgia Melonin johtama Italian oikeistohallitus on jopa yrittänyt polttaa rahaa entisöimällä ja rakentamalla jalkapallostadioneita.

Välineestä myönnetyt miljardit pitäisi pystyä käyttämään ennen vuotta 2026. Italia on pyytänyt vuoden jatkoaikaa, koska Ukrainan sota on muuttanut suunniteltujen investointien perusteita ja vaikuttanut myös vaadittujen uudistusten toteuttamiseen.

Perustelu kuulostaa periaatteessa uskottavalta. Julkisen taloutensa kanssa kompuroivilla jäsenmailla on kuitenkin aina ollut vaikeuksia käyttää kaikkia niille kanavoituja EU-varoja. Edellisellä 2014–2020 budjettikaudella Italia pystyi Bruegel-ajatushautomon mukaan hyödyntämään vain noin 40 prosenttia sille myönnetyistä EU:n rakennerahaston tuista.

EU-rahoja valuu edelleen myös vääriin käsiin.

Euroopan syyttäjävirastolla oli viime vuoden lopussa käsiteltävänä 15 tapausta, jossa epäillään petosta elpymisvälineestä jaettavien rahojen käytössä. Yhdeksän näistä on Italiassa.

Ehkä tärkeintä on kuitenkin muistaa se karu tosiasia, että ylivelkaantuneet maat eivät omin avuin saa julkisia talouksiaan siedettävään kuosiin siedettävässä aikataulussa. Siksi ne ovat yrittäneet itsepintaisesti jo vuosien ajan muuttaa euroaluetta velkaunioniksi, jossa omat ongelmat voi siirtää muiden maksettavaksi.

Koronaa varten räätälöity elpymis- ja palautumisväline on tästä paras esimerkki. Se kasattiin ennen muuta koronan kaltoin kohtelemaa Italiaa varten.

Perimmäisenä tavoitteena oli kuitenkin avata pää pysyvälle yhteisvelkajärjestelmälle, josta ylivelkaantuneet maat saavat muiden paremman luottokelpoisuuden turvin edullista rahoitusta talouksiensa pyörittämiseen.

Seuraava yritys järjestelmän ”vakiinnuttamiseksi” tehtiin, kun Ukrainan sota suisti Euroopan energiakriisiin. Nyt perusteena ovat Euroopan kilpailukyvyn kannalta tärkeät investoinnit.

Innokkaimmin asiaa ajavat Ranska ja Italia. Käytännön työtä tekevät komissiossa ranskalainen sisämarkkina- ja teollisuuskomissaari Thierry Breton ja italialainen talouskomissaari Paolo Gentiloni.

Teoriassa pysyvä yhteisvelkaväline olisi kaikkien etu. Se kuitenkin edellyttäisi euromaiden keskinäistä luottamusta, jota yhteisvaluutan lyhyen historian aikana ei ole onnistuttu luomaan.

Luottamus voi perustua vain siihen, että kaikki noudattavat mahdollisimman tunnollisesti julkisen taloudenpidon pelisääntöjä.

EU:n komission esittelemät uudet velka- ja vajeraamit eivät ole omiaan vahvistamaan tätä luottamusta. Niiden ytimenä on jäsenmaiden mahdollisuus neuvotella komission kanssa kahdenvälisesti siitä, miten velkaa ja budjettialijäämä painetaan sallittuihin rajoihin.

Italian venkoilu koronaelpymisvälineen kanssa osoittaa, että neuvottelusäännöstä tulee helposti vain optio välttää tiukka velkakorsetti.

Kirjoittaja on Maaseudun Tulevaisuuden Eurooppa-kirjeenvaihtaja asemapaikkanaan München