Kun maailma on näin sekaisin, Suomen on käännettävä katseensa maakuntiin

Miksi maailma on nykyään niin sekaisin? Tätä kysymystä olen toistellut itselleni ja tuttavilleni jo useamman vuoden ajan, kun kriisit ovat seuranneet toisiaan 2020-luvulla.

Helppo vastaus on, että itse asiassa valtaosa ihmiskunnan historiasta on epävakauden ja sodan raskaasti sävyttämää. Toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa eletty, vuosikymmeniä kestänyt vakauden jakso vertautuu lähimmin Pax Romanaan. Tuolloin, noin 2 000 vuotta sitten, Rooman valtakunnassa elettiin suhteellisen rauhan oloissa pari vuosisataa.

Muita yhtä pitkiä vakaita jaksoja ei eurooppalainen historia tunnekaan. Tappamista ja sekasortoa on ollut jatkuvalla syötöllä. Eli tavallaan on vain palattu vanhaan menoon.

Tasavallan presidentti Alexander Stubb avaa maailman tilaa tieteellisemmin ja syvällisemmin tuoreessa kirjassaan Vallan kolmio, jossa hän tarkastelee maailmaa sen kolmen valtakeskittymän ‒ globaali länsi, itä ja etelä ‒ kautta.

Käsillä olevaa hetkeä Stubb luonnehtii epäjärjestyksen ajaksi. Vanha maailmanjärjestys, jossa Yhdysvallat oli ainoa supervalta, länsivallat kukkulan kuninkaana ja sääntöpohjainen maailmanjärjestys voimissaan, murenee silmissä.

Silmiinpistävää on, miten aggressiivisesti ja häikäilemättömästi globaali itä haastaa länttä ja hakee uutta jalansijaa. Räikein esimerkki on Ukrainan sota.

USA harjoittaa itsekkäisiin, lyhyen aikavälin etuihinsa perustuvaa politiikkaa ja murentaa kansainvälistä sääntöpohjaista järjestystä, jota on itse ollut luomassa. Samalla Yhdysvaltain kansainvälinen asema heikkenee ja erityisesti Kiinan vahvistuu.

Epäjärjestys on tila, jossa vanha järjestys on murtumassa ja toimii enää ontuen, mutta uusi voimatasapaino hakee vielä muotoaan. Tällaisille ajanjaksoille on ominaista ääriliikkeiden nousu, taloudellinen tehottomuus, sotaisuus ja silmitön väkivalta.

Tasavallan presidentti Alexander Stubb kirjoittaa tuoreessa kirjassaan globaalin lännen, idän ja etelän muutoksessa olevasta voimatasapainosta. Kuva: Lari Lievonen

Stubbin mukaan yksinapaisesta, Yhdysvaltain ja lännen johtamasta asetelmasta on siirrytty moninapaisuuteen, jossa valtablokit ajavat etujaan kaoottisessa maailmassa.

Presidentti tarjoaa moninapaisuudelle kestävämpää vaihtoehtoa: monenkeskisyyttä. Siinä globaali länsi, itä ja etelä aidosti istuisivat yhteiseen pöytään rakentamaan pelisääntöjä, jotka kaikki kokevat riittävän reiluiksi.

”Jalta vai Helsinki?”, kuuluu Stubbin kirjan keskeinen kysymys.

Jaetaanko maailmaa ja pienempiä valtioita jatkossa sulle‒mulle-periaatteella suurvaltajohtajien kesken, kuten Jaltan kongressissa 1945? Vai edetäänkö Helsingissä 1975 järjestetyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin viitoittamalla tiellä? Tuolloin maailman merkittävät maat sitoutuivat muun muassa kunnioittamaan muiden valtioiden rajojen koskemattomuutta sekä parantamaan ihmisoikeuksia.

Italialainen marxilainen teoreetikko ja poliittinen filosofi Antonio Gramsci tunnisti muuttuvan maailmanjärjestyksen kaoottisen dynamiikan jo sata vuotta sitten.

”Vanha maailma kuolee, ja uusi maailma kamppailee syntymästään: tämä on hirviöiden aika”, Gramsci sanaili viitaten fasismin, natsismin ja stalinistisen kommunismin pakkovaltaan.

Nykyäänkin demokratiaa ja vapaata maailmaa halveksivia ideologioita ja itsevaltaisia johtajia on helppo tunnistaa.

Gramscin teoria yhteiskunnallisesta hegemoniasta resonoi yhä vuodessa 2025. Teorian mukaan yhteiskunnallisen johtajuuden saavuttaa se ryhmittymä, joka pystyy ujuttamaan ideologiansa yhteiskunnan yleisiksi arvoiksi niin poliittisen voiman, yhteiskunnallisten instituutioiden kuin kulttuurisen hyväksyttävyyden kautta.

MT:n haastattelema aluetutkija ja Helsingin yliopiston professori Sami Moisio teroittaa, että globalisaation edellinen vaihe on taakse jäänyttä aikaa.

Moision hahmottelemalle uudelle geopoliittiselle taloudelle on ominaista aiempien maailmanlaajuisten keskinäisriippuvuuksien purkautuminen.

Sivuraiteelle sysätty Eurooppa joutuu ripeästi rakentamaan puolustuskykyään ja vähentämään kaikilla osa-alueilla riippuvuuttaan muusta maailmasta, myös liittolaisestaan Yhdysvalloista.

Epäjärjestyksen aikana perusasiat korostuvat. Idän ja lännen jännitteisellä rajalla sijaitsevan pienen Suomen on kyettävä uskottavasti huolehtimaan sotilaallisesta puolustuskyvystä, ruuantuotannosta ja energiansaannista, mutta myös kehittämään parempia korkean jalostusasteen tuotteita tutkimus- ja kehitystoiminnan avulla.

Helsingin yliopiston professori Sami Moisio maalaa näkymiä uudesta geopoliittisesta taloudesta, joka mullistaa maailman. Kuva: Jarno Mela

Moisio puhuu uuden ajan teollisuuspolitiikasta, jonka hän hitsaisi hienosyisesti kiinni muuhun Eurooppaan.

”Uusi geopoliittinen talous tulee todennäköisesti olemaan vuosikymmeniä jatkuva kuvio, johon liittyy täysin uusia teollisuuspoliittisia mahdollisuuksia. Se on hyvin kiinnostava asia Suomelle ja maakunnille”, Moisio kiteyttää.

Maailma on niin epävakaassa tilassa, että Suomen on varauduttava pärjäämään mahdollisesti lähes omillaan pitkiäkin aikoja, jos kansainväliset toimitusketjut katkeilevat tai häiriintyvät ennennäkemättömän pahasti.

On mahdotonta nähdä, miten tästä kaikesta voitaisiin selvitä ilman eri alueiden voimavarojen täysimittaista hyödyntämistä. Katse on ruuhka-Suomen lisäksi käännettävä maakuntiin: maakuntakeskuksiin, seutukaupunkeihin ja maaseutuun.

Petteri Orpon (kok.) hallituksen näytöt ovat tässäkin asiassa rajusti miinuksella. Suomi tuntuisi ministerikaartin silmissä päättyvän Tampereeseen, ja erityisesti syvissä vaikeuksissa oleva Itä-Suomi on kauniista puheista huolimatta jätetty miltei oman onnensa nojaan.

Suomen seuraavan hallituksen on kyettävä tekemään näkemyksellistä teollisuuspolitiikkaa, jotta Suomen eri alueilla on jatkossakin ihmisiä, työtä, toiminnallisuutta ja kykyä puolustautua ulkoisia uhkia vastaan. Sekä ylipäätään jotain puolustamisen arvoista.

Kirjoittaja on Maaseudun Tulevaisuuden Keski-Suomen aluetoimittaja.