Johanna Manninen ja hänen timanttinsa, 15-vuotias ukrainalaisori Ser Diamant. Kuva: Johanna Mannisen albumi
Kolmet olympialaiset juossut Johanna Manninen ei kertonut valmentajalleen kaikkea hevosharrastuksestaan – nyt keski-ikäisenä hän hankki itselleen mustan oriin
Pikajuoksija Johanna Manninen osti vuosi sitten itselleen elämänsä ensimmäisen hevosen, ukrainalaisen EM-tasolla kilpailleen oriin Ser Diamant.Tilaajalle
Hevoset kuuluivat Johanna Mannisen elämään jo silloin, kun hän edusti Suomea kansainvälisillä yleisurheilukentillä. Kuva: Miia Lahtinen”Olen Suomen nopein kouluratsastaja. Se muistuttaa menneisyydestä ja kertoo nykyisyydestä”, Johanna Manninen esittelee itsensä.
Hän on Suomen Liikunnan Ammattilaiset ry:n pääsihteeri, liikuntatieteiden maisteri, hevosharrasteohjaaja ja entinen pikajuoksija. Hän urheili vuodet 1997–2007 edustaen Suomea kolmissa olympialaisissa ja voittamalla kultaa opiskelijoiden universiadeissa. Hänen nimissään on yhä nuorten Suomen ennätyksiä ja naisten halliennätys sadalla metrillä.
Koko urheilu-uransa ajan Manninen kävi myös tallilla ja harrasti ratsastusta, vaikka valmennusjohto pitikin sitä liian vaarallisena. Manninen hymyilee muistellessaan, kuinka hän selitti valmentajalleen Petteri Jousteelle, että hänhän harrastaa turvallista kouluratsastusta, jossa ei voi sattua mitään. Jousteen mieleen tuli todennäköisesti kuva Kyra Kyrklundista ratsastamassa olympialaisissa hallitusti silinteri päässään.
”Ehkä se oli vähän erilaista kuin minä menemässä välillä kiitolaukkaa kentän päästä päähän”, Manninen hymyilee.
”Mutta kyllä se, että sain käydä ratsastamassa, oli minulle valtavan iso henkireikä. Ratsastus auttoi myös kehonhallintaan ja palautumiseen. Treenasin 12 kertaa viikossa, ja pikajuoksijan arkeen kuului juoksuvetojen lisäksi erilaisia voimatreenejä ja palauttavia kehonhuollon harjoituksia punttisalilla, mutta ratsastus auttoi tasapainon ja pienten tukilihasten kehittämisessä.”
Urheilu-uransa jälkeen Manninen sai nyt 13-vuotiaan tyttärensä, jonka kanssa hän palasi talleille. Hän opiskeli hevosharrasteohjaajaksi, ja nykyään hän pitää työnsä ohella myös ratsastustunteja.
Hänen elämänsä ensimmäinen oma hevonen tuli hänelle vuosi sitten, ja se on ollut enemmän, kuin hän olisi ikinä voinut toivoa.
Kun Manninen halusi päästä eteenpäin kouluratsastajana, hän hakeutui parhaaseen valmennukseen, niin kuin hän oli tehnyt yleisurheilussakin. Apu löytyi Lohjalla asuvan olympiakouluratsastajan ja moninkertaisen Suomen mestarin Maarit Raiskion luota.
Raiskion tallilla Nysvidjassa Manninen nousi silloin 14-vuotiaan oriin Ser Diamantin selkään. Ori oli astunut Harkovin siittolassa ja edustanut ratsastajansa kanssa Ukrainaa vuoden 2021 EM-kilpailuissa. Suomeen se oli tullut sotaa pakoon muutamien muiden korkealaatuisten hevosten kanssa.
Ser Diamantin satulassa Manninen ajatteli heti, että ei vitsi, onpa mahtava hevonen. Ostopäätös tehtiin kuitenkin vasta silloin, kun myös tytär oli kokeillut hevosta. Hän sanoi, että äiti, osta tämä. Yhdessä oli kyllä suunniteltu yhteisen hevosen hankkimista, mutta ehkä esimerkiksi ison ponin. Mikään hevonen ei kuitenkaan aikaisemmin ollut innostanut tytärtä samalla tavalla kuin Ser Diamant.
Manninen kertoo, että hevonen on ollut nimensä veroinen timantti.
”Olen kiitollinen, että ostin hevosen, joka opettaa minua joka päivä. Se on niin paljon taitavampi kuin minä”, hän sanoo.
Oppimista kyllä on.
”Mutta eivät kouluratsastuksen temput ole se juttu, vaan arkipäivän työskentely. Että Timantti kantaa itsensä ja liikkuu tuntumalla louskuttamatta suutaan”, Manninen kertoo.
Johanna Manninen toivoo, että kaikki, jotka haluavat, saisivat nauttia kilpailemisesta ilman arvostelua. Kuva: Johanna Mannisen albumiKilpailuissa on sitten vielä ihan omat haasteensa. Niissä ratsastaja nauttii ja hänen pulssinsa nousee, mutta hevonen miettii, että mikäs juttu tämä on. Se saattaa hyytyä, ja usein se esittää paljon vaikeampia asioita kuin ohjelmiin kuuluu. Silti Manninen rakastaa kisoja ja koko kisaviikkoa.
”Teen valmennuspäiväkirjaan viikko-ohjelman kotijumppineen, jalkojen venyttelyineen, ruokailuineen ja hevosen kävelyttämisineen”, hän kertoo.
Hän toivoo, että kaikki, jotka haluavat, saisivat nauttia kilpailemisesta ilman arvostelua.
”Aina hevosen ehdoilla, mutta pitää saada myös heittäytyä. Kolmekymmentä vuotta ratsastaneet harrastajat ovat arvokkaita koko ratsastusyhteisölle”, hän muistuttaa.
Ihan oikeille huippukilpaurheilijoille on lisäksi omat vaatimuksensa. Viime viikonloppuna Manninen oli puhumassa Suomen ikäluokkamaajoukkueelle urheilijana olemisesta.
Hän opetti nuorille ratsastajille, että aika on rajallista, ja nuorena on opittava sitoutumaan urheiluun.
”Huippu-urheilu on arjen valintoja”, hän sanoo.
Opiskelupaikka ja koko tiimi pitää valita sen mukaan, että pystyy tekemään urheilun kunnolla.
”On turha antaa vastustajalle tasoitusta viimeisellä esteellä kunnon loppuessa.”
”Monet nuoret ratsastajat ovat yliväsyneittä, eikä se kuulu huippu-urheiluun. Myös levon ja ruokailun rooli ovat merkittäviä”, Manninen huomauttaa.
Oheisharjoittelullekin on varattava aikaa kalenterista. Sen rooli on oleellinen, kun ratsastaja alkaa ajatella itseään huippu-urheilijana.
”Silloin kun itse olin ensimmäisissä olympialaisissani, ratsastusta ei pidetty urheiluna, vaan ajateltiin, että hevonen siinä tekee. Eikä ratsastajien oma toimintakaan ollut niin huippu-urheilullista”, hän hymähtää.
Manninen näkee, että tästä on jo menty harppaus eteenpäin. Hän on kyllä tutustunut Anne-Maarit Hyttisen väitöskirjaan, mutta muutosta on tapahtunut lyhyessä aikaa ainakin kenttäratsastajilla. Manninen tyytyväinen muutokseen ja toivoo sen jatkuvan.
”On turha antaa vastustajalle tasoitusta viimeisellä esteellä kunnon loppuessa”, hän sanoo.
Samalla hän on huomannut kauhukseen, että monet ihmiset lapsia myöten kokevat hengästymisen epämiellyttävänä ja vältettävänä, vaikka se olisi tärkeää jo perusterveyden kannalta.
Johanna Manninen kuvattuna Lahden Takkulassa muutama vuosi sitten. Manninen tunsi aiemman valmentajansa Maarit Raiskion etukäteen yhteisen koirarodun, tanskandoggien ansiosta. Kuva: Miia LahtinenNuorille hän puhui myös vastoinkäymisistä. Uran alku menee usein menestyksen ja flow’n merkeissä, mutta takaiskuja tulee aina. Häneltä itseltään katkesi akillesjänne vuonna 2005, mutta hän tuli vielä takaisin entistä vahvempana. Mukana oli silloin myös kiitollisuutta siitä, että pystyy olemaan yhä mukana.
”Hevosten kanssa saamme olla kiitollisia jo siitä, kun saamme pidettyä ne joka päivä hengissä. Aina emme saakaan”, hän muistuttaa.
Manninen ja Ser Diamant valmentautuivat ensin puolisen vuotta Lohjalla Maarit Raiskion kanssa. Pitkän ajomatkan takia hevonen on nyt muuttanut Lahden Takkulaan, jossa ratsukkoa valmentaa Antti Lehtilä – entinen yleisurheilija hänkin.
Manninen kertoo, että ahkera treeni on tuonut tekemiseen helppoutta.
”Siinä fiiliksessä, kun juoksu kulkee helposti, ja ratsastuksessa, kun yhteistyö hevosen kanssa sujuu kuin tanssi, on paljon samaa – tekeminen on silloin helppoa ja hymy nousee huulille. Se on fiilis mitä ei voi kaupasta ostaa, vaan sen voi kokea vain itse tekemällä”, Manninen päättää.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
