Isältä pojalle

Kurikkalainen Olavi Kandolin kuuli lapsena mummultaan kiehtovia tarinoita kotitalon ja suvun historiasta.

Ruotsin kuningaskin oli kuulemma yöpynyt heidän talossaan, Rinta-Kurikan talonpoikaiskartanossa, eikä Kandolin malttanut olla kertomatta asiaa koulussa. Tuloksena oli kitkerää vinoilua luokkatovereilta.

Mummon kertomuksissa oli hämmästyttäviä yksityiskohtia, kuten että talvella 1626 taloa isännöinyt Markus Kurikka ei olisi riisunut hattuaan Ruotsin kuninkaan, Kustaa II Adolfin edessä. Sellaisesta röyhkeydestä saattoi noina aikoina helposti pudota pää.

Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf johti aikansa suurvaltaa ja oli 1600-luvun menestyksekkäimpiä sotapäälliköitä. Niinpä häntä kutsuttiin Pohjoisen Leijonaksi. Kuva: Olavi Kandolinin kotiarkisto

Ruotsi oli tuolloin Pohjois-Euroopan hallitseva suurvalta, jonka köyhä itäinen provinssi tuotti Tukholmaan veroina erilaisia elintarvikkeita, tervaa ja tietenkin miehiä tykinruuaksi joutaviin valloitussotiin. Nykyään kutsumme aluetta Suomeksi.

Olavi Kandolinista tuli vuonna 2009 Rinta-Kurikan tilan 18. isäntä suoraan alenevassa polvessa. Hän kiinnostui historiasta ja ryhtyi selvittämään tilan ja suvun taustoja.

Mies on tutkinut tonttia metallinpaljastimella ja löytänyt muun muassa suuren määrän musketin kuulia sekä kolikoita Ruotsin ja Venäjän vallan ajalta.

Tärkeimpiä ovat kuitenkin arkistojen dokumentit. Ne ovat osoittaneet, ettei isoäiti kehitellyt tarinoita omasta päästään vaan siirsi satoja vuosia vanhaa perimätietoa eteenpäin.

Kolmevuotias Kasper Kandolin on tilan 19. jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Kuva: Taina Renkola

Monella on suusta suuhun kulkenutta tietoa oman rakennuksen menneisyydestä, ja se onkin käyttökelpoinen ja ensimmäinen tapa ryhtyä selvittämään oman talon historiaa, kertoo intendentti Saija Silen Keski-Suomen museosta.

”Haastattelisin talon edellistä omistajaa, sukulaisia ja naapureita. Tilasta tai talosta löytyy yleensä paljon muistitietoa, jota ei ole missään kirjoissa.”

Talojen historiasta tietävät usein myös kyläläiset tai vaikkapa kaupunginosayhdistys taajamassa. Hyvällä tuurilla talosta on jäljellä kauppakirjoja ja vaikkapa vanhoja valokuvia.

Olavi Kandolin onnistui hiljan aukaisemaan vanhan lipaston, joka oli ollut ties kuinka kauan lukittuna.

Käsiin osui heti 200 vuotta vanha kirje, ja valtaosa lipaston lapuista ja asiakirjoista odottaa vielä sopivaa hetkeä läpikäynnille. Kirjoitettu kieli on muuttunut paljon ajan saatossa, mutta Kandolin on oppinut tulkitsemaan tekstejä. Vanhoissa käsialoissa on oma logiikkansa: mitä enemmän niitä lukee, sen helpommaksi ymmärtäminen käy.

Tilan viljamakasiinissa käytettiin kookkaita rauta-avaimia, joita yleensä tehtiin vain suuriin kirkonoviin. Kuva: Taina Renkola

Suomen vanhimpia rakennuksia ovat muutamat keskiaikaiset linnat sekä kivikirkot. Asuinrakennuksista yhdeksi vanhimmista arvellaan 1400-luvun lopulta peräisin olevaa Kankaisten kartanolinnaa Maskussa.

Vanhimmat rakennuksemme ovat kivestä hyvästä syystä.

”Puumateriaalin on sanottu kestävän Suomen ilmastossa parhaimmillaan tuollaiset 200 vuotta, eli vanhimmat alkuperäiset puurakennukset lienevät 1700-luvulta”, Silen kertoo.

Hän lisää, että 1600-luvulle kurkistaa vain joitain harvoja puurakennuksia. Muualta Euroopassa on runsaammin vanhempaa puuarkkitehtuuria, koska siellä ilmasto on armeliaampi.

”Meillä sään vaihtelut ja ilman suhteellinen kosteus koettelevat rakennuksia”, toteaa Silen.

Talon hirsirunko on 1600-luvun puolivälistä, jolloin uusi rakennus valmistui palon jälkeen. Kuva: Taina Renkola

Sijainti, rakentajan taidot ja puumateriaalin laatu vaikuttavat nekin siihen, miten rakennus on säilynyt.

Tämäkään ei riitä. Aiemmin nälänhädät ja sodat ovat voineet autioittaa taloja, ja viime vuosikymmeninä sen ovat tehneet muuttoliike taajamiin ja jatkajien puuttuminen tiloilta. Tyhjilleen jääneestä puutalosta tulee nopeasti korjauskelvoton. Tämän huomaa, kun ajelee maaseutujen pieniä hiekkateitä.

Kellari on 1400-luvulta, jolloin tilan perustaja sai vielä Kyrönjoesta suuria lohisaaliita. Kuva: Taina Renkola

Olavi Kandolinin ensimmäinen todennettu esi-isä Antti Kurikka perusti tilan nykyisille sijoilleen 1480-luvulla Kyrönjoen silloisten lohikoskien äärelle. Tuolta ajalta ovat yhä päärakennuksen perustukset ja roomalaistyylinen holvikellari.

Talo paloi 1600-luvulla ja rakennettiin uudelleen. Silloinen isäntä Markus Kurikka kirjoitti Ruotsin kuninkaalle ja toivoi palon vuoksi verovapautta, jotta saisi rakennettua talon uudelleen.

Palovahinkojen suuruusluokka oli tuhat kuparitaaleria, minkä perusteella rakennuksen on arvioitu olleen jopa 40-huoneinen.

Uudelleen 1600-luvulla tehty hirsirunko pitää talon yhä ryhdissään. Toki 400 vuodessa kaikki pinnat menevät uusiksi.

Högforsin lämmityskattila on vanha mutta toimii yhä. Nykyään taloa kuitenkin lämmittää maalämpö, ja energiaa tuovat myös aurinkopaneelit. Kuva: Taina Renkola

Kerran kun talon lattiaa remontoitiin, timpuri pyysi isäntää vilkaisemaan kissanluukusta alapohjaan. Yksi ainut hirsi ulottui jykevänä koko talon läpi päästä päähän.

”Timpuri arvioi, että noin suureksi kasvaneella puulla saattoi olla ikää jopa 300 vuotta”, Kandolin toteaa.

Toisin sanoen hirreksi veistetty mänty oli ehkä alkanut itää pohjalaisessa maaperässä jopa 1300-luvulla. Tuolloin Venäjä oli vasta syntymässä, ja sen edeltäjä Novgorod ja Ruotsi jakoivat nykyisen Suomen alueen ensi kertaa Pähkinäsaaren rauhassa 1323.

Kurikka jäi rajan länsipuolelle.

Yläkerran yksi hirsi on kooltaan sitä luokkaa, että puun kasvaminen on vienyt kauan. Kuva: Taina Renkola

Suomen vanhimman puurakennuksen ikää on usein mietitty. Sitä on hankala, jopa mahdoton selvittää.

Kandolinin maalaistalo Kurikassa voi hyvinkin olla Suomen vanhimpia. Rakennus on kestänyt tuurilla, sitkeydellä ja diplomatialla keskiajalta lähtien ja vieläpä perustajasuvulla.

Toisaalta vanhinta rakennusta etsittäessä pitäisi päättää, miten se määritellään. Onko kriteerinä se, kuinka paljon alkuperäistä materiaalia on jäljellä vai se, että rakennus on säilyttänyt alkuperäisen asunsa ja sijaintipaikkansa.

Silen itse taipuu enemmän jälkimmäisen kannalle.

Talo oli lähellä palaa 1980-luvulla Olavin ja hänen veljensä tulitikkuleikin vuoksi. Jäljet näkyvät yhä hirsissä.  Kuva: Taina Renkola

Materiaaliltaan Suomen vanhimman puurakennuksen selvittämiseksi tarvittaisiin niin kutsuttuja dendrokronologisia tutkimuksia. Vuosirengasajoitukseen eivät kuitenkaan riittäisi museoiden tai asukkaiden budjetit – eikä siinä paljon mieltä olisi muutenkaan.

Hirsiä kierrätettiin yleisesti, joten esimerkiksi 100-vuotiaan talon hirret voivat oikeasti olla paljon vanhempia.

”Suomalaiset olivat nerokkaita uudiskäyttäjiä, joten riihestä, aitasta tai tuvasta saatettiin tehdä jokin toinen rakennus.”

Kandolinin tila näkyy vanhassa kartassa vaaleanpunaisena. Kurikanlahden jäällä leiriytyivät aukoinaan suuret sotajoukot. Kuva: Olavi Kandolin

Varhaisimmat tiedot omasta tilasta löytää usein arkistoista.

Hyvä apu ovat maakirjat, kuninkaan kartasto vuosilta 1776–1805 ja vaikkapa Isojaon kartat, joihin talojen paikat on merkitty. Kartat eivät tosin kerro, milloin niissä näkyvät talo on rakennettu. Tilan historia erityisesti maaseudulla on usein paljon vanhempi kuin sen rakennuskanta.

Ruotsin kuninkaan maanmittari Jakob Hoof piirsi vuonna 1756 kartan, jossa Kandolinin talo näkyy ulkorakennuksineen.

Kandolin sovitti sen päälle googlen satelliittikartan, ja oma talo on prikulleen oikeassa mitassa oikeassa paikassa. Sen sijaan kirkko oli mittansa verran sivussa.

”Kartassa näkyvä vanha puukirkko purettiin kartan teon jälkeen huonokuntoisena. Nykyinen kivikirkko rakennettiin 1845 vanhan viereen”, Kandolin kertoo.

Kartta löytyi Kansallisarkistosta ja Maanmittauslaitokselta kartan selitteet.

Kurikanlahti ja sen takana oleva Kyrönjoki ovat aivan tilan päärakennuksen vieressä. Kuva: Taina Renkola

Ilmeisesti kartan piirtäjä Hoof asui maalaiskartanossa hyvän aikaa työreissullaan ja ystävystyi isäntäväen kanssa. Niinpä häntä pyydettiin myös tuolloin talossa syntyneen lapsen kummiksi.

Nämä kaikki paljastuivat kirkonkirjoista, jotka ovat erinomainen apu talon henkilöhistorian selvittämisessä, eli kuka on missäkin asunut ja kuollut. Kurikassa kirkonkirjoja on säilynyt isovihan jälkeiseltä ajalta 1720-luvulta.

”Rippikirjojen ja maakirjojen avulla olen arvioinut, että 1480-luvulta tähän päivään Rinta-Kurikan talonpoikaiskartanossa on asunut noin 900 ihmistä, kun mukaan lasketaan piiat ja rengit”, Kandolin kertoo.

Rinta-Kurikan tilan palvelusväkeä sadan vuoden takaa. Kuva: Olavi Kandolinin kotialbumi

Useimmiten rakennuksista on ainakin joitain jälkiä viranomaisten arkistoissa, jos ne eivät ole tuhoutuneet esimerkiksi tulipaloissa.

Ennen sotia asiakirjoja syntyi herkästi, jos talo toimi jollain tavoin kunnan hallinnossa, kuten kouluna, käräjätupana tai vaikka osana varhaista sosiaalitoimea.

Kansallisarkiston tietopalvelussa on mittava määrä erilaisia arkistokokonaisuuksia, joista vanhimmat ovat keskiajalta. Sieltä löytyvät muun muassa henkikirjat ja veroasiakirjat, kylä- ja kuntakokouksien pöytäkirjoja ja kansakouluihin liittyvää aineistoa.

Kandolinin kotitalosta tietoa on paljon, sillä tilan esi-isät olivat usein paikallisia kyläpäälliköitä, ”pitäjän kirkonisäntiä”, joita hyvinkin voi verrata nykyisiin kunnan- ja kaupunginjohtajiin.

Olavi Kandolin puolestaan on Kurikan kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja, joten omena ei kauaksi puusta tipahda.

Olavi Kandolin seisoo vanhalla valtatiellä, joka on antanut periksi valtavien sotajoukkojen alla. Kuva: Taina Renkola

Tila sijaitsi aikoinaan merkittävän kulkureitin eli Kyrönkankaan kesätien ja talvitien risteyskohdassa, minkä vuoksi kruunu sälytti sille majoitus- ja kestityspalveluita.

Ruotsin kuningas liikutteli hallintoväkeä ja sotajoukkoja Turun linnan ja Vaasan lähistöllä sijainneen Korsholman linnan välillä juuri tätä reittiä.

Joskus vieraat tulivat kutsumatta. Helmikuussa 1597 sotapäällikkö Klaus Flemingin sotajoukko majoittui talon lähelle Kurikanlahden jäälle ennen nuijasodan päättänyttä Santavuoren taistelua.

Saman teki isonvihan aikana 1713 noin 11 000 venäläissotilaan joukko.

Suomen sota käytiin vajaat sata vuotta myöhemmin, ja jälleen talon ohi marssineet venäläiset jättivät Rinta-Kurikan tilan rauhaan.

Yläkerran huoneista on aikoinaan katseltu Kurikanlahdelle, jossa sotajoukot leiriytyivät. Kuva: Taina Renkola

Erityisen hämmästyttää se, että talo jätettiin pystyyn isonvihan aikana, vaikka tsaari Pietari Suuri nimenomaan vaati Pohjanmaan polttamista ja puskurivyöhykkeen luomista. Suomessa johtanut Mihail Golitsyn päinvastoin laittoi Kurikan kirkon ovelle jopa peitsimiehet vartioon.

Talon isäntien on täytynyt hallita saunadiplomatian perusteet jo ennen Kekkosen aikaa.

Verta vuodet kuitenkin vaativat ja veivät. Tilan on ollut pakko varustaa satoja vuosia myös omia poikiaan ratsumiehiksi hallitsijoiden kaukaisiin sotiin, jotta talo on saanut jatkaa olemassaoloaan.

Vanhat lattialankut ja seinähirret ovat nähneet monta elämää rakennuksen elinkaaren aikana. Kuva: Taina Renkola

Aina eivät Olavi Kandolinin esi-isät esiinny myönteisessä valossa. Käräjäoikeuden pöytäkirjoista ilmenee muun muassa, että maaomistuksista naapurin kanssa riidellyt Markus Kurikka saapui oikeuteen 1600-luvulla umpihumalassa ja kieltäytyi riisumasta hattuaan.

Oikeuden pöytäkirjoista paljastuu todeksi myös mummon siirtämä perimätieto.

”Markus Kurikka paasasi, ettei ollut riisunut hattuaan edes kuninkaiden ja ruhtinaiden edessä”, Kandolin kertoo.

Suivaantunut tuomari määräsi Markus Kurikan jalkapuuhun kirkon eteen ja siirsi tapauksen käsittelyn seuraavalle päivälle. Humala jatkui seuraavanakin päivänä, mikä viittaa siihen, että ökyisännälle toimitettiin viinaa myös rangaistuksen aikana.

”Jalkapuussa isäntä vain jatkoi tuomarin ja voudin sättimistä varkaiksi ja kelmeiksi, minkä käräjäoikeuden kirjuri kirjasi muistiin.”

Samainen jalkapuu on Kurikan museolla edelleen nähtävänä. Joka kerta sen ohi kävellessään Olavi Kandolin ajattelee vajaat 400 vuotta sitten elänyttä esi-isäänsä.