Kaasuaseen paluu

Ukrainan sota on ollut osin paluuta ensimmäisen maailmansodan aikaan, jota nimitettiin kulutussodaksi. Tällä kertaa se johtuu pääosin taistelukentän läpinäkyvyydestä.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että yksi ensimmäisen maailmansodan hirvittävimmistä keksinnöistä, kaasuase, on tehnyt paluun taistelukentälle.

Saksalaiset ja hollantilaiset tiedusteluviranomaiset ovat keränneet todisteita, joiden mukaan Venäjä on käyttänyt rintamalla kaasuasetta ukrainalaisia vastaan niin säännöllisesti, että Alankomaiden sotilastiedustelun johtajan Peter Reesinkin mukaan kyseessä on jo vakiokäytäntö.

Alankomaisen tiedusteluviranomaisten mukaan Venäjä on tehostanut kemiallisen aseen kehittelyä ja ohjeistuksia omille sotilailleen.

Ukrainan mukaan Venäjä on käyttänyt sodassa kemiallista asetta tuhansia kertoja ajaakseen puolustajat asemistaan pois.

Venäjä ei ole käyttänyt läheskään kovinta arsenaaliaan, vaan pistemäisesti ja lähinnä tukahduttavia kaasuja, ”kyynelkaasu plussaa”, johon siihenkin voi toki menehtyä.

”Venäjä leikittelee harmaalla alueella. Se rikkoo tapansa mukaan kansainvälisiä sopimuksia, mutta ei niin törkeästi, että voisi aiheuttaa liian suuren kansainvälisen reaktion”, toteaa Euroopan parlamentin jäsen, kenraalimajuri evp. Pekka Toveri.

Kaasuaseeseen turvautuessaan Venäjä on joka tapauksessa avannut valtioiden välisissä konflikteissa Pandoran lippaan ensimmäisen kerran sataan vuoteen.

Kreikkalaisesta mytologiassa lippaan avaaminen päästi valloilleen ihmiskuntaa vaivaavat kiroukset. Tänä päivänä sillä tarkoitetaan odottamattomiin ongelmiin johtavan asian tekemistä tai aloittamista.

Kaasuaseen osalta Pandoran lippaan avasi kuitenkin ensimmäiseksi Saksa.

Ensimmäisen maailmansodan kuoleman kentillä Saksa käytti kaasuasetta isossa mitassa 22. huhtikuuta 1915, jolloin saksalaiset vapauttivat tuulen mukana 168 tonnia kloorikaasua. 10 000 vastapuolen sotilasta altistui kaasulle, ja heistä puolet kuoli kymmenessä minuutissa.

Pian englantilaiset ja ranskalaiset kehittivät omat taistelukaasunsa.

Arvioidaan, että ensimmäisessä maailmansodassa 100 000 sotilasta kuoli kemiallisiin aseisiin ja kymmenkertainen määrä vammautui.

”Välttämättä kaasulla ei ollut ratkaisevaa merkitystä ensimmäisen maailmansodan lopputuloksen kannalta, vaikka se oli merkittävä sodankäyntikeino”, pohtii sotahistorian apulaisprofessori Mikko Karjalainen Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitokselta.

Kaasuaseen tehoa heikensi se, ettei kellään ollut monopolia ja kaikki oppivat vähitellen suojautumaan niiltä yhä paremmin.

Sodan jälkeen Geneven sopimuksessa vuonna 1925 rajoitettiin taistelukaasujen käyttöä, mutta todellisuudessa kaikki suuret ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot jatkoivat niiden kehittelyä.

Kaasunaamareita varattiin sotilaiden lisäksi hevosille ja sotakoirille, kuten tässä 1939 Hämeenlinnassa otetussa kuvassa. Kuva: SA-kuva

Suomessa uskottiin 1920-luvun alkupuolelta lähtien, että hyökkäys tulee idästä – jos on tullakseen. Neuvostoliiton sotilaallinen uhka pilkottiin kolmeen osaan.

”Ilma- ja panssariase sekä kaasusodankäynti”, Karjalainen summaa.

Kaikilla näillä osa-alueilla puna-armeija oli ylivoimainen. Neuvostoliitto olisi ilma-aseellaan 1930-luvulla peitonnut määrällisesti ja laadullisesti sen kaikkien pienten läntisten reunavaltioiden yhteiset ilmavoimat aina Romaniasta Suomeen. Lisäksi Neuvostoliitto oli jo panssariaseen suurvalta.

Entäpä sitten se pelätty kaasu?

”Suomen tiedustelu oli selvillä, että Geneven sopimuksesta huolimatta Neuvostoliiton tehtaissa jatkettiin taistelukaasujen tuotantoa ja se vain kiihtyi 1930-luvulla”, Karjalainen sanoo.

Suomen viranomaiset ja Puolustusvoimat olivat talvisodan alla varmoja, että Neuvostoliitto käyttäisi mahdollisessa sodassa kemiallista asetta.

Puolustusvoimat oli ennakoinut tilanteen ja hankkinut 240 000 kaasunaamaria, kun sodan ajan miesvahvuus oli noin 300 000. Lisäksi maamme kaikissa joukko-osastoissa oli kaasunsuojelukoulutuksen saaneita henkilöitä.

Suomen lehdistö seurasi talvisodan alettua tarkkaavaisesti, milloin kaasuiskuja alkaisi tulla sekä taistelukentällä että kotirintamalla. Sitä ei tullut.

Taistelijan varusteissa oli talvisodan alkaessa isoja puutteita, mutta kaasunaamareita rintamalle riitti. Kuva: SA-kuva

Suomi säästyi talvi- tai jatkosodassa kemiallisten aseiden iskuilta, mikä oli monille yllätys. Kaasusuojelukoulutuksen saaneita sotilaita alettiinkin sijoittaa muihin tehtäviin.

Talvisodan alussa tosin rintamalla levisi huhuja, että puna-armeija olisi turvautunut kaasuun. Mitään näyttöä asiasta ei ole. Sodassa savuaa ja haisee, joten vääriä tulkintoja tulee helposti.

On pelkkiä arvauksia, miksi Neuvostoliitto pidättäytyi taistelukaasujen käytöstä.

Pakkaskelit olisivat olleet hankalia kaasujen levittämiseen, ja sodan piti olla pikamarssi Helsinkiin. Pitkittyneenäkin talvisota kesti vain reilut kolme kuukautta – kun esimerkiksi Ukrainassa on sodittu jo kolme ja puoli vuotta.

Sotimisessa kaasunaamari päällä on omat haasteensa, mutta sitä harjoiteltiin talvisodan alla.  Kuva: SA-kuva

Stalinin tuskin tarvitsi pelätä suomalaisten vastaavan samalla mitalla, jos puna-armeija olisi käyttänyt taistelukaasuja. Toisaalta ei hän voinut myöskään sulkea sitä täysin pois laskuista. Maassamme oli toimivaa kemian teollisuutta, eikä kaasuaseen tekeminen ole rakettitiedettä. Suurimmaksi esteeksi olisi ehkä tullut pitkässäkin sodassa kansainvälinen paheksunta ja kaasuaseen käytön hankaluus.

Ensimmäisessä maailmansodassa kaasua levitettiin ensin tuulen mukana, ja myöhemmin lähinnä kranaateissa. Toisessa maailmansodassa levitystapa olisi luultavasti ollut ilma-ase.

Jatkosodan lopulla Suomi pelkäsi jälleen, että Neuvostoliitto olisi turvautunut kemiallisiin aseisiin – ja jälleen pelko oli turha. Stalinin kaiken murskaava tykistö ja nopea liike riittivät. Kun puna-armeijan hyökkäys lopulta pysähtyi Tali-Ihantalaan, Stalin päätti laittaa hyökkäyksen Suomessa tauolle ja viedä asevoimat kilpajuoksuun kohti Berliiniä.

Kaasuase pysyi jälleen varastoissa.

Puna-armeijakin varustautui kaasunaamarein, mikä osoitti, etteivät ne pitäneet mahdottomana suomalaisten kaasuasetta. Tässä sotasaalisnaamarit ovat päätyneet lyhtyjen pimennyssuojiksi. Kuva: SA-kuva

Venäjä käyttää Ukrainassa luultavasti Neuvostoliiton aikaisia, valtaisia kemiallisen aseen varastoja, joita ei pitäisi olla olemassakaan.

Pariisin sopimuksella vuonna 1993 sovittiin taistelukaasujen kehittämisen, valmistuksen, käytön ja varastoinnin kieltämisestä sekä niiden hävittämisestä. Ulkopuolelle jättäytyivät muun muassa Libya ja Irak.

Sopimuksen allekirjoitti 164 maata, mutta ratifioinnin jättivät tekemättä muun muassa Iran, Kiina ja Venäjä. Nämä sopivat täyttävänsä sopimuksen ehdot vuoteen 2007 mennessä.

Venäjä toimii tapansa mukaan: sopimukset ovat sopimuksia, ja todellisuus on jotain muuta. Sille sopii mainiosti yksipuolinen aseistariisunta, kuten vaikkapa paljon esillä ollut, maamiinat kieltävä Ottawan sopimus. Suomi liittyi siihen ja tuhosi mittavat varastonsa.

Toisen maailmansodan jälkeen Pandoran kaasulipasta on raoteltu pariin kertaan ennen Ukrainaakin, ja varsin kovilla aineilla.

Entinen venäläisagentti Sergei Skripal ja hänen tyttärensä Julia Skripal myrkytettiin sotilastason hermomyrkyllä Englannissa 2018, ja englantilaisten mukaan jäljet johtivat Kremliin.

Vuotta aiemmin Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin velipuoli Kim Jong-nam tapettiin todennäköisesti VX-hermomyrkyllä. Pohjois-Korea taistelee nyt Venäjän rinnalla Euroopassa Ukrainaa vastaan.

Syyrian entisen diktaattorin Al-Assadin hallinto käytti hermomyrkky sariinia useaan kertaan kapinallisia vastaan pitkässä sisällissodassa. Assad suostui luopumaan kemiallisista aseista 2013 USA:n sotilaallisen painostuksen vuoksi, mutta varastoihin uskotaan jääneen yhä taistelukaasuja. Venäjä oli Al-Assadin läheinen tukija.

Kriisinhallintakeskus Suomessa havahtui hermomyrkky sariinin käyttöön Syyriassa ja järjesti koulutuksia kansainvälisille asiantuntijoille kemiallisten aseiden valvontaan.

Tuolloin, vuonna 2013, silloinen kriisinhallintakeskuksen koulutuskoordinaattori Esa Ahlberg totesi Ylen haastattelussa, että kemiallisia aseita on jäänyt kylmän sodan jäljiltä valtavat varastot ja joillakin mailla on valmiudet käyttää niitä siviilejä vastaan.

Suomen Puolustusvoimien uusi suojanaamari on valmistettu Iso-Britanniassa ja tarkoitettu suojautumiseen taistelukentän kemiallisia, biologisia ja säteileviä aineita vastaan. Kuva: Puolustusvoimat

Nyt 12 vuotta myöhemmin Esa Ahlberg työskentelee Itä-Suomen aluehallintoviraston pelastusylitarkastajana.

Kemiallisen iskun uhka on reilussa 10 vuodessa noussut kansallisissa riskiarvioissa mahdolliseksi uhaksi – historian hämärästä asiaksi, johon Suomenkin on pakko varautua.

Ahlbergin mukaan kemiallinen hyökkäys voi olla paljon muutakin kuin mielikuva ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista. Yksi on iskun tai sabotaasin mahdollisuus Suomen omaan kemianteollisuuteen tai varastoituihin tuotteisiin.

”Kloori ja ammoniakki ovat tappavia kaasuja. Niitä voidaan käyttää siviiliväestöä vastaan, vaikka ne olisi valmistettu ja varastoitu oman teollisuutemme tarpeisiin.”

Sotatilanne itsessään on toinen uhkakuva. Itä-Suomen aluehallintovirasto järjesti viime syksynä Poka24- ja Savo24-valmiusharjoitukset. Niissä harjoiteltiin muun muassa väestön suojaamista, viranomaisten yhteistoimintaa ja yhteiskunnan toimintojen jatkumista sotatilanteessa.

Toisen maailmansodan jälkeen Pandoran kaasulipasta on raoteltu pariin kertaan ennen Ukrainaakin, ja varsin kovilla aineilla. Kuva: SA-kuva

Suojautuminen kemiallisilta aseilta on monessa mielessä vaikeampaa kuin tavanomaisilta.

Vaaratilanteessa viranomaiset yrittäisivät tavoittaa ihmiset radion ja tv:n avulla ja antavat toimintaohjeet.

”Käytössä on väestönsuojia, tilapäisiä suojia ja jos niitä ei ole riittävästi, niin väestöä voidaan siirtää pois”, sanoo Ahlberg.

Väestönsuojia on Suomessa paljon, mutta kemialliseen sodankäyntiin ne eivät juuri auta. Suojien laittaminen kuntoon vie usein 72 tuntia, mikä on aivan liian pitkä aika.

”Keskeinen suojautumiskeino on normaali asunto, jossa tukitaan ilmanvaihto. Näin saadaan suojaa ja lisää aikaa”, Ahlberg toteaa.

Hänen mukaansa pelastuslaitoksella ja Puolustusvoimilla on kalustoa kemiallisen iskun varalta, mutta resurssit ovat rajalliset. Aineille altistuneet ihmiset pitäisi puhdistaa, mikä olisi erittäin vaikeaa jo keskikokoisen kaupungin keskustassa saatikka suurimmissa kaupungeissa.

”Maaseudulla asukkaat voisivat lähteä jopa autolla pakoon, mutta kaupungissa se ei onnistu.”

Hänen mukaansa henkilökohtaiset suojavarusteet, kuten kaasunaamarit, olisivat kuitenkin riskiin nähden ylimitoitettua varautumista.

Suurimpaan hätään voi silti jokainen varautua välineillä, jotka monesta kodista jo löytyvätkin tai ovat ainakin edullisia hankkia.

”Sadeasu ja korona-ajalta tutut maskit. Ne ovat paljon parempi suoja kuin ei mitään.”