Juha Suonpäällä on jatkuvasti kymmeniä kameroita taltioimassa metsän elämää. Hän asentaa kamerat mahdollisimman matalalle, jotta ne ovat pientenkin eläinten tasolla. Kuva: Sanne KatainenTampereKetuttaako eläimiä sateella? Luontokuvaaja Juha Suonpää vastaa ja kertoo metsässä sattuneista erikoistilanteista
Juha Suonpää on kuvannut metsän elämää vuosikymmeniä. Toisinaan karhu vie kameran ja ilves kusee linssiin. Dokumenttien, näyttelyiden ja kirjojen kautta monien pelkäämät pedot tulevat tutuiksi.TilaajallePalkittu luontokuvaaja Juha Suonpää pystyy vastaamaan kummalliseen kysymykseen: Ketuttaako metsän eläimiä, kun sataa kaatamalla tai myrskyää?
”Kyllä. Kun alkaa tuulla rajusti, kaikki katoavat.”
Suonpää järkeilee, että saaliseläinten on piilouduttava, koska ne eivät myräkässä kuule tai haista lähestyviä saalistajia. Sama pätee toisin päin.
”Kaikki hyväksyvät tilanteen ja vetäytyvät oksien alle suojaan.”
Suonpää on seurannut eläinten käyttäytymistä vuosikymmeniä. Tälläkin hetkellä kymmenet automaattikamerat tallentavat tapahtumia Pirkanmaan metsissä.
Ne ovat ikuistaneet susilauman perhe-elämää Urjalassa ennen kohtalokasta jahtia. Tuhansista tunneista on syntynyt näyttelyitä ja teoksia. Niistä uusimpia ovat Metsän kissa -kirja sekä kansainvälisiä palkintoja kahminut dokumenttielokuva Ilveskuiskaaja.
Suonpään taideprojektit ovat pitkiä. Dokumentin teossa voi hyvin vierähtää kymmenen vuotta. Työ vaatii apukäsiä, jotka käyvät läpi valtavan määrän tallenteita. Tarvitaan leikkaajia ja lukuisia muita ammattilaisia.
Nykyään Suonpää kuvaa enimmäkseen tunnin ajomatkan päässä kotoaan Anniston tilalta, joka sijaitsee Tampereen Vuoreksen ja Lempäälän rajamaastossa. Kasvava kaupunki meinasi jyrätä perheen kotitilan, joten Suonpää teki tilanteesta puhuttelevan dokumentin nimeltä Vuores.
Perinnetila säilyi ja Suonpää asuu siellä yhä puolisoineen, koirineen, hevosineen, kissoineen ja kanoineen.
Luonnossa kuvaaminen on melkoista välineurheilua. Kameroita menee rikki ja katoaa eläinten ja harvoin ihmisten matkaan, vaikka ne ovat hyvin naamioituja. Kuva: Sanne KatainenAloittelevana luontokuvaajana Suonpää suuntasi pohjoisen erämaihin mestariotosten perässä.
”1980-luvulla piti mennä Kuhmoon ja Suomussalmelle.”
Melko pian hän väsyi piilokojussa kykkimiseen ja perinteisen luontokuvauksen lainalaisuuksiin.
”Olin piilokojussa kuusi päivää poistumatta, enkä nähnyt sutta. Kun tulin kojusta pois, silloin susi oli juuri tulossa ja pelästyi. Lumihangessa näkyi vain pakolaukkajäljet. Paluumatkalla nukahdin melkein rattiin”, Suonpää kertoo viimeisestä perinteisestä kuvausreissustaan.
Taiteilijana hän ei innostu luontokuvausta kahlitsevista säännöistä.
”Paradoksi on, että luontoa saa manipuloida vaikka kuinka paljon, mutta kuvaa ei.”
Petoja kuvataan haaskoilla, joiden ympäriltä on raivattu pois puustoa.
Suonpää kuvaa autenttisia tilanteita. Hän ei houkuttele eläimiä, eikä ole itse paikalla. Metsäkameroiden kuvista tulee rakeisia ja epätarkkoja, mutta ainakin ne ovat aitoja.
”Valokuvia kannattaa tehdä vain tilanteista, joista tekoäly ei pysty tekemään kuvia.”
Juha Suonpään kotitilalla on islanninhevosia ja shetlanninponeja. Kuvaaja nauttii hevosten katselusta. Kuva: Sanne KatainenEri lajisia petoja Suonpää ei ole juuri nähnyt samassa kuvassa.
”Paitsi supikoiria ja ja ilveksiä. Osa ilveksistä tappaa supikoiran tai alkaa leikkiä sillä. Olen nähnyt pätkiä, joissa nuori ilves ajaa takaa supikoiraa, joka huutaa kuin syötävä. Mutta ei siinä lopulta muuta tapahdu. Supikoira on ilmeisesti niin pahan makuinen.”
Yllättäen kuvaaja on todistanut hirvieläinten kulkevan petojen kintereillä.
”Minuutin pituisessa klipissä kameran ohittaa ensin ilveskolli ja hetken päästä peurapukki, joka seuraa ilvestä. Peto ei mahda peuralle mitään, koska saalistuksen täytyy perustua yllättämiseen. Peura puolestaan ehkä opiskelee saalistajan liikkeitä”, Suonpää pohtii.
”Kun peuran kuulee yskivän ja tömistelevän maata, tietää että ilves on lähellä. Se on varoitusääni muille.”
Huippupetojen kuolema on luontokuvaajalle mysteeri. Mihin ne vetäytyvät? Karhu luultavasti johonkin koloon. Samoin susi. Niiden jäänteitä ei metsistä löydy.
Kerran Suonpää näki kuolleen ilveksen koivunhangassa seitsemän metrin korkeudessa. Raadosta ei löytynyt hauleja, eikä luita ollut rikki.
Juha Suonpään perheessä on neljä koiraa, jotka hoitavat vahtimisen ja kaikenkarvaisen häseltämisen. Kuvassa Hellä ja Hymy. Kaksi lemmikeistä on rescue-koiria. Kuva: Sanne KatainenKurkkaus Metsän kissa -kirjaan paljastaa, että ilvekset ja muut eläimet tykkäävät ottaa selfieitä. Kameran haju ja infrapunavalo houkuttelevat tekemään lähempää tuttavuutta. Ilvekset saattavat puskea kameroita ja toisinaan karhu kaappaa koko vehkeen mukaansa.
”Joo ja ilvekset kusee linssiin kirjaimellisesti”, Suonpää naurahtaa.
Hän kääntää sivua ja osoittaa uljasta metsän kissaa.
”Tuossa on Ärmätti, joka ammuttiin kannanhoidollisessa metsästyksessä. Reviirillä oli myös kaksi urosilvestä, mutta ne lähtivät muualle, kun naaras ammuttiin. Reviiri tyhjeni kahdeksi vuodeksi.”
”Se oli ihan karsea tilanne. Traumatisoituneita yksilöitä jäi haahuilemaan metsiin”, Suonpää huokaa. Hänen on vaikea nähdä kannanhoidollisessa metsästyksessä minkäänlaista kestävyysperiaatetta.
Sellaista kuvaaja ei löydä myöskään suomalaisesta luontosuhteesta. Luonnonmetsät hävitetään ja petoja pelätään.
”Susi ja ilves ovat aikanaan pelastaneet meidän esi-isämme. Niiden jälkien perässä kannatti hiihtää talvella. Sieltä se saalisliha löytyi.”
”Lopulta luonnonsuojelussa on kyse siitä, että pelastamme ihmiset.”
Suonpää näkee, että ennakkoluulot pohjautuvat tietämättömyyteen.
”Jos ei tunne petoja, ne on helppo demonisoida. Paskahalvausreaktio on ihan turha, kun peto näkyy pihakamerassa tai ikkunasta. Sehän on rotta- tai rusakkojahdissa, mikä on kätevääkin.”
Anniston perinnetilalla asuminen mahdollistaa myös kanojen pidon. Kukkojen nimet ovat Jorma ja Musta Jorma. Kuva: Sanne KatainenTaiteilija peräänkuuluttaa lajien välistä sovintoa ja kunnioitusta, kanssakulkijuutta. Luonnon monimuotoisuus on välttämätöntä myös ihmisen säilymiselle.
Periaate, jossa viisas ihminen hoitelee luontoa jumalan kaltaisesti ei ole selkeästi toiminut. Ilmasto kuumenee ja lajeja katoaa. Ihminen kärsii siitä itsekin terveysongelmien, satotappioiden, sotien ja pakolaisuuden muodossa.
”Lopulta luonnonsuojelussa on kyse siitä, että pelastamme ihmiset.”
Ajatteluun ja kulutukseen tarvitaan radikaali muutos.
”Taide on siitä kova juttu, että se herkistää muutosajatteluun. Valmiin vastauksen antaminen on opettamista, joka tylsistyttää”, Suonpää muotoilee.
Metsäkamerat kulkevat salkussa. Eläimiä kiinnostaa niiden haju ja infrapunavalo. Kuva: Sanne KatainenSuonpää syntyi Helsingissä lääkäriperheeseen, joka muutti Tampereelle vuonna 1964.
Hän pänttäsi itsekin lääketieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin, kunnes uravalinnan muutti siili.
”Luin keväällä meidän takapihalla, johon tuli siili. Rupesin ruokkimaan sitä silakoilla, ja hetken päästä niitä oli siinä kymmenen. Keskittymisestä ei tullut enää mitään. Vuonna 1986 syntyikin sitten lastenkirja Unski - takapihan piikkipallo”, taiteilija muistelee.
Hän haaveilee reservaatin perustamisesta orvoille siileille.
Työn alla on myös uusi kansainvälinen dokumenttielokuva, jota muun muassa Koneen Säätiö rahoittaa. Sen pääosassa on metsä. Tähtäimessä on kiertää jälleen maailman arvostetuimpia dokumenttifestivaaleja.
Metsäkamerat kuvaavat minuutin pituisia klippejä. Lauhalla kelillä akku kestää parikin kuukautta, kun taas pakkanen syö sen nopeasti, jolloin tarvitaan vara-akkuja. Kuva: Sanne KatainenKamerat saavat surista Pirkkalan metsissä taiteilijan ”loppuun asti”.
”Teen kulttuurihistoriallista dokumentaatiota katoavasta metsäluonnosta.”
Suonpää vertaa Etelä-Suomen metsien häviämistä sodanjälkeiseen soiden ojitukseen, joka pilasi järvet. Sama tuhon kierre jatkuu tehohakkuiden takia.
”Seuraava sukupolvi ihmettelee, mitä helvettiä me olemme tehneet.”
Ilmaston kuumetessa Suomeen on tulijoita. Helteessä kärventyvät etelä- ja keskieurooppalaiset ostavat autiotalot järvien rannoilta ja janoavat luontoelämyksiä.
Suonpään mielestä siihen kannattaisi varautua ennemmin kuin ajaa alas palvelut ja hakata metsät: ”Luontomatkailusta tulee valttikortti, ei datakeskuksista.”
Petojen käytöksen tuntevan Juha Suonpään on vaikea ymmärtää petoihin ja metsiin kohdistuvaa pelkoa. ”Metsähän on tosi turvallinen paikka verrattuna taksijonoon ja kaupunkeihin ylipäätään. Petoja varallisempia ihmisille ovat koirat, punkit ja ennen kaikkea ihmiset itse.” Kuva: Sanne KatainenJuha Suonpää
Valokuvaaja, taiteen tohtori.
Tampereen ammattikorkeakoulun yliopettaja.
Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan dosentti.
Puoliso kuvataiteen lehtori Marja-Leena Korte-Suonpää
Kolme aikuista poikaa ja kaksi lastenlasta.
Koti Anniston tila Lempäälässä.
Poimintoja teoksista: Metsän kissa 2024, Ilveskuiskaaja 2023, Hukkamies 2013, Valokuva on IN 2011, Vuores 1999.
Väitöskirja: Petokuvan raadollisuus: luontokuvan yhteiskunnallisten merkitysten metsästys, 2002
Valmistumassa taiteellinen dokumenttielokuva Creaturama – Eläinten eepos, jossa metsän eläimet kertovat metsästä omasta näkökulmastaan.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
