Yksi pöllö on luontokuvaaja Heikki Willamolle ylitse muiden – ”Vähäisestä koostaan huolimatta siinä on karismaa, jota ei monelta suuremmalta löydy”

Syyspäivä on kääntynyt illaksi, ja metsässä tuntuu viileältä. Katselen itselleni sopivan yöpaikan, syön voileivän, ja koska sadetta ei ole luvassa, levitän makuualustan paljaan taivaan alle. Riisun päällysvaatteeni, kääräisen ne tyynyksi ja ryömin makuupussiin.

Metsän latvusto aukeaa ylläni ristin muotoisena aukkona, jonka keskellä on komea kelo. Tuijotan siitä näkyvää taivasta, mietin hyviä ajatuksia ja kuuntelen hiljaisuutta. Hämärä syvenee ympärilläni, varpuspöllö viheltää pari kertaa pehmeästi ja viettelevästi, sitten taivaalle syttyvät ensimmäiset tähdet.

Puolituntinen kuluu, tähtiä syttyy lisää, ja lopulta hahmotan kappaleen linnunrataa, joka kulkee poikki taivaan ristin suun­taisesti.

Puiden keskellä on pimeää, silmät eivät erota enää kuin ylläni olevan kaistaleen tähtien kirjomaa taivasta. Se on kuin ikkuna, josta voin kurkistaa pikkuruiseen osaan näkyvää maailmankaikkeutta. Keskitän katseen kirkkaaseen tähteen. Se liikkuu loitontuen hitaasti oksasta, jonka takaa hetki sitten ilmestyi.

Maapallo pyörii ja paljastaa minulle koko ajan uusia tähtiä. Ne näyttävät tuikkivan aivan latvuston yllä, mutta ovat kaukana, niiden valo on vanhaa. Se on matkannut vuosimiljoonia halki loputtoman avaruuden ja saavuttaa minut juuri nyt. Keskitän katseen taas tähteeni. Se voi olla sammunut jo aikoja sitten, mutta sen valoa on yhä matkalla tänne.

Valvon pitkään ajatusten vaeltaessa milloin ympärilläni olevassa metsässä, milloin huikaisevan avaruuden äärettömyydessä. Lopulta nukahdan rauhalliseen uneen.

Varpuspöllön läpitunkeva huutosarja herättää minut aamuyön hämärään. Makaan hiljaa paikoillani, ja kohta pöllö on taas äänessä, nyt paljon lähempänä. Falsettiin nousevassa huudossa on rajua voimaa, jota on vaikea uskoa vaaksan mittaisen linnun aikaansaamaksi. Se on syyshuuto, jota ei muina vuodenaikoina kuule.

Muutaman kerran huudettuaan pöllö vaikenee, mutta kohta näen sen lentävän kuuseen, jossa sen musta siluetti piirtyy oksien lomasta vasten vaalenevaa taivasta. Se istuu hievahtamatta ja tuijottaa minua, painuu lopulta kumaraan, pudottautuu siivilleen ja katoaa hämärään. Pöllö huutaa vielä kerran, sitten se on poissa. Vain punarinta tiksuttaa sen vierailusta hermostuneena.

Olen aina pitänyt varpuspöllöstä. Vähäisestä koostaan huolimatta siinä on karismaa, jota ei monelta suuremmalta löydy. Nuoruuteni pöllöretkillä sen kuuleminen oli harvinaista herkkua, mutta kun aloin viettää öitäni vanhoissa metsänsirpaleissa, pienestä pöllöstä tuli erottamaton osa syysöiden tunnelmaa. Se vastaa herkästi vihellykseen, tulee iltaisin katsomaan ja toimii varhaisaamujen takuuvarma herätyskellona.

Vuosien varrella pienestä pöllöstä on tullut minulle nimenomaan syksyn lintu. Olen seurannut kesäöinä poikueita, katsellut talvipäivinä pihassa vierailevia pöllöjä, mutta syksyn pimeydessä sen kohtaamisessa on jotain erityistä. Edessä on pitkä talvi, ja pöllöt ovat aktiivisia varastoja tehdessään. Ne ovat paljon äänessä ja tuntuvat jotenkin uteliaammilta. Osat vaihtuvat. Yleensä minä etsin metsän asukkaita, joten välillä on mukavaa, kun joku niistä onkin kiinnostunut minun puuhistani.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2024.