Luontokuvaaja houkutteli viettiensä pauloissa olevaa hirvisonnia kuvattavaksi ääntelemällä kuin naarashirvi

Istun niityn laidassa leveähelmaisen kuusen alle piiloutuneena. Puun pitkät oksat viistävät maata ja muodostavat suojan, jonka tummat seinät piilottavat minut ympäröivältä maailmalta.

Suljen sieraimeni sormillani ja muodostan kämmenistäni torven. Päästän pitkän nenäsointisen äänen, joka jäljittelee naarashirven kiimakutsua. Käännän päätäni ja toistan kutsun. Sitten jään odottamaan.

Minuutit kuluvat hitaasti, mutta lopulta kauempaa kuuluu vastaus: uah! Matala öhkäisy kantaa juuri ja juuri korviini, mutta seuraava kuuluu jo paremmin. Hirvisonni on kuullut kutsun ja tulee nyt etsimään kiimaansa kuuluttavaa naarasta.

Ääni lähestyy koko ajan, ja kohta niityn laitaan ilmestyy kuusipiikkinen sonni. Se pysähtyy kuuntelemaan. Öhkäisen vaimeasti, ja hirvi jatkaa matkaansa suoraan minua kohti. Otan muutaman kuvan oksiston aukosta, sitten sonni pysähtyy reilun kymmenen metrin päähän. Se kuuntelee korviaan käännellen ja ihmettelee, missä kutsun lähettänyt naaras on.

Katselen komeaa eläintä kameran läpi. Se on vielä nuori, mutta sen niska on paksu ja tumma karva kiiltää, jokainen yksityiskohta piirtyy kauniisti illan syvenevässä hämärässä. Se seisoo hievahtamatta, ottaa sitten epäröivän askelen, vetää vainua niin, että kuulen ilman kulkevan sen suurissa sieraimissa.

Lopulta se lähtee kiertämään kuusta, jonka helmoissa piileskelen, ja väistämätön tapahtuu. Se saa minusta vainun, ravaa kappaleen matkaa poispäin, pysähtyy hetkeksi epäröimään, mutta juoksee sitten metsään.

Jään istumaan piilooni ajatellen lyhyttä kohtaamista. Huijasin viettiensä pauloissa olevaa sonnia, joka nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan lankesi ansaan. Matkintani on kaukana täydellisyydestä, mutta nuorten uroshirvien kannattaa tarkistaa vähäisinkin mahdollisuus, sillä todellisilla kiimatantereilla niille on varattu pelkkä sivusta­katsojan rooli.

Huijauksesta tuskin koitui haittaa hirvelle, mutta jollakin tasolla se tuntuu väärältä. Hirvikuvauksiin keskittyneinä vuosinani harrastin sitä aika paljon, mutta sen jälkeen vain silloin tällöin. Se on kiehtovaa ja jännittävää, se on hyvä tapa houkutella hirvi kuvattavaksi.

Ammattini ja intohimoni on villieläinten valokuvaaminen, ja hirvi on yksi ehdottomia suosikkejani. Hirven muodossa on ikivanhaa jyhkeyttä, ihmisen kytkökset siihen ovat vuosituhansien mittaisia, sen kuvia on kivikaudella maalattu ranta­kallioihimme kymmenittäin.

Muinaiset metsästäjät varmaankin houkuttelivat kiimahirviä aseidensa ulottuville saadakseen ruokaa. Minä otan kuvia, minkä jälkeen hirvi menee menojaan. Silti olen ikävuosien karttuessa pohdiskellut yhä enemmän toimintani eettistä puolta.

Yritän suhteuttaa tekoani menoon, jota näen ympärilläni: liikenteen tappamia eläimiä teiden varsilla, metsien rajua hakkaamista, viljelymaiseman autioitumista, jatkuvaa rakentamista ja niin edelleen. Yhden hirven lyhyt harharetki ei siinä paljon paina.

Olen kuitenkin aina ollut kuvattavieni puolella. Kohtaan yksilöitä ja katson omaa toimintaani yksilön kannalta. Äsken en kohdannut mitä tahansa hirveä vaan juuri tuon yksilön – kauniin, elämänkiihkoa täynnä olevan hirvisonnin. Toivotan sille mielessäni parempaa onnea seuraavalla yrityksellä.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 8/2024.