Mäyrä on huononäköinen öinen kulkija, jonka kuulo ja ennen kaikkea hajuaisti ovat tarkkoja

Aivan kotini lähellä on neljä mäyrien käytössä olevaa luolaa. Yksi niistä, kiven alla oleva onkalo, on vain muutaman kivenheiton päässä oveltani.

Se on vähällä käytöllä, mutta sitäkin ahkerammin kuljettu polku kulkee aivan sen vierestä. Polku tulee viistosti alas rinnettä, johtaa kuusten välistä kivikkoon, siitä rehevään lehtoon, jonka multava maa on keväisin täynnä mäyrien ruokailujälkiä – kuonolla tongittuja kuoppia ja vahvojen kynsien ruopaisuja.

Lehdosta polku jatkuu tien yli pihaamme, jonne mäyrät ilmestyvät alkukeväästä talviunilta herättyään. Ne tutkivat lintulaudan aluset ja popsivat hyvällä ruokahalulla maahan karisseet siemenet. Olen ottanut tavakseni laittaa niille illalla oman annoksen, ja aamuisin maa on kuin imurilla puhdistettu.

Asetun piilooni, josta minulla on hyvä näkymä metsästä tulevalle polulle, kivikkoon ja lehdon yläosaan. Jään odottamaan.

Huhtikuun ilta on täynnä linnunlaulua, mutta kun hämärä alkaa syvetä, äänessä on enää muutama rastas ja punarinta. Hetki on täynnä rauhaa ja kutkuttavaa odotusta.

Lopulta metsästä kuuluva rapina ja vaimea tuhina kertovat mäyrän olevan tulossa. Se ilmestyy kuusten takaa ja pysähtyy kivikon laitaan, kuuntelee kevätillan ääniä nuuskien sen tuhansia tuoksuja.

Se seisoo hetkisen pää pystyssä, jatkaa sitten kivikon poikki mutkittelevaa polkua jääden puuhailemaan lehdon reunaan. Se työntää kuonoaan karikkeen sekaan, rouskuttaa äänekkäästi löytämänsä kotilon tai kovakuoriaisen, tuhauttaa mullat sieraimistaan ja jatkaa tonkimista, istahtaa välillä rapsuttamaan kutiavaa kylkeään.

Kuluu vartti, sitten mäyrä katoaa rinteeseen. Se suuntaa varmasti tien yli pihaamme, katsastaa vieläkö siellä olisi ruokaa, vaikka sitä ei ole ollut tarjolla enää muutamaan viikkoon.

Pihasta se jatkaa ties minne, koluaa peltojen reunat ja ojien varret, kaivelee rehevien metsiköiden kariketta palatakseen lopulta pesäluolalle aamun jo sarastaessa.

Illan tapahtumat ovat minun kohdaltani todennäköisesti ohi, mutta jään piilooni siltä varalta, että toinen mäyrä tulisi samaa polkua vielä ennen pimeän tuloa. Ajatukset kertaavat tapahtunutta.

Mäyrä on kiehtonut mieltäni niin kauan kuin muistan, mutta vasta viime vuosina se on raottanut minulle salaperäisyytensä verhoa. Toistuvat kohtaamiset muovaavat mielikuvaa, mutta haluaisin tietää enemmän.

Pohdin usein, miten muunlajiset näkevät maailman. Mitä mäyrä kokee ja tuntee kulkiessaan polkujaan halki öisen metsän? Sen näkö on huono, mutta kuulo ja ennen kaikkea hajuaisti ovat tarkkoja. Mitä on elää hajujen maailmassa? Minkälaisen kuvan tuhannet tuoksut piirtävät mäyrän aivoihin?

Työssäni pääsen pikkuhiljaa lähemmäs rakkaimpia kohteitani. Niiden läheisyydessä vietetyt hetket ovat tavattoman tärkeitä. Ympärilläni kuhiseva elämä täyttää minut. Tunnen olevani osa suurta perhettä, yhtenä muiden joukossa.

Vaikka en lopultakaan tiedä mäyrästä juuri mitään, tunnen sen läsnäolon ja näen, miten väkevästi se on kiinni elämässä ja miten tiiviissä vuorovaikutuksessa se on ympäristönsä kanssa. Mäyrän katseleminen rauhoittaa mieltä ja täyttää sen positiivisilla ajatuksilla.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 4/2024.