Ylpeästi 70-lukulainen

Jussi Kemppaisen, 61, talo Iijärven rannalla Kainuussa on ainoa laatuaan. Muotoja ja kattokulmia on vaikka muille jakaa, ja kaltevuudet näkyvät huoneissa sisälläkin. Sokkeli on matala, vaikka järvi on huomattavan lähellä.

Kemppaisen kunnansihteerinä Ristijärvellä työskennellyt isä päätti suunnitella talon itse.

”Valitettavasti. Olen korjannut sitä vuosia. Siihen on mennyt vapaa-aikani, rahani ja välillä hermotkin”, toteaa Kemppainen.

Hän selventää, että isä haki näyttävyyttä eikä käytettävyyttä. Rakennusalan koulutusta hänellä ei ollut. Lisäksi hän oli pula-ajan lapsia ja säästi välillä siellä, missä ei olisi pitänyt.

Rakennuksen korjausvelka eli tekemättömät remontit on viimein kuitattu. Niihin on Kemppaisen mukaan palanut hänen aikanaan noin 100 000 euroa ja saman verran piharakennuksiin sekä ulkorakennuksiin.

Mies on silti selvästi ylpeä talostaan. Sillä on vikansa mutta myös ansionsa, kuten kaikilla 1970-luvun taloilla.

Kemppaisen rakkaus taloon syntyi ajan kanssa. Hän muistelee muuttaneensa siihen 12-vuotiaana pitkin hampain, kun vanhemmat tahtoivat luonnon keskelle muutaman kilomerin päähän kuntakeskuksesta. Se oli lapsen näkökulmasta valovuosi jääkiekkokaukalosta ja kavereista.

Äiti peri rantatontin, ja perhe rakensi sinne ensin kesämökin 1968.

Pian isä alkoi hahmotella paikalle taloa. Ajatuksena oli laajentaa 1960-luvulla rakennettua mökkiä peräti 180 neliöön.

Isä piirsi taloon myös uima-altaan, kuten tuon aikakauden taloihin usein tehtiin ennen energiariisiä. Kemppainen arvelee, että yksi syy oli lisätä jälkikasvun intoa muuttoon.

Timpuriksi hän onnistui houkuttelemaan tekijämieheksi tiedetyn Eero Moilasen. Vanhan liiton kirvesmies oli aluksi vastahankaan. Lopulta hän sanoi, että saattaahan hän vilkaista piirustuksia.

Isä piirsi talon itse ja tahtoi siihen visuaalista näyttävyyttä. Kuva: Anu Kovalainen

Talo oli hänen silmäänsä niin erikoinen ja outo, että hän päätti ottaa haasteen vastaan.

Ilman loistavaa kirvesmiestä talo ei luultavasti olisi enää pystyssä, sillä hän ymmärsi kosteudenhallinnan niksit. Matalan laatan alle asennettiin lämmöneristeeksi styroksit, suihkutiloihin lattialämmitys ja sokkeli salaojitettiin.

Nämä puuttuvat monesta tuon ajan talosta, eikä sen ajan rakennusvalvonta niitä edes vaatinut.

Suomessa oli ennen 1960-lukua rakennettu omakotitaloja hirrestä ja tolpparunkoisina yleensä purueristeillä. Talot suositeltiin rakentamaan ympäristöään korkeammalle ja harjakattoisiksi sekä rossipohjaisiksi.

Sitten moni asia muuttui. 1960-luvulla kattokulmat loivenivat ja huipentuivat tasakattoihin 1970-luvulla. Lisäksi talot alettiin tehdä matalalle sokkelille.

”Eivät nämä suomalaisten omia keksintöjä olleet, vaan villitys tuli Ruotsista ja Saksasta”, kertoo Lahden valvontainsinöörien esimies, rakennustarkastaja Juhani Pirinen.

Tekniikan tohtori Pirinen toimi 2009–2014 ympäristöministeriön käynnistämän Kosteus- ja hometalkoot -hankkeen ohjelmapäällikkönä. Hän antoi silloin oman panoksensa 1960–70-lukujen rakennusvirheiden siivoukseen ja törmää niihin yhä, vaikkakin eri työnantajan leivissä.

1960-luvulla alkaneella ”matalalla rakentamisella” tavoiteltiin esteettömyyttä.

Lattia tehtiin mahdollisimman lähelle maan tasoa, eikä harja saanut nousta maastosta kovin paljon vaan talon tuli istua maisemaan. Tämä oli haaste rakenteille, eikä asiaa osattu ratkaista kovin hyvin.

Matala sokkeli on yksi aikakauden riskirakenteista. Lisäksi katto viettää yhdeltä osaltaan talon keskelle päin. Kuva: Anu Kovalainen

Kemppaisen talossa ajan muoti näkyy osaksi.

Sokkeli on matala, mutta sen sijaan talon harja ei pyytele anteeksi olemassaoloaan tai piiloudu metsään. Talon kolmiosaisessa kattorakenteessa on silti viitteitä tasakattoon, ja tässä kohdassa isän suunnitelmat menivät pahiten metsään.

”Isä suunnitteli välikaton loivasti seinään päin viettäväksi. Se oli iso riski, vaikka siellä olikin suoja vedelle”, Kemppainen kertoo.

Katolle kertyi väkisin roskia, lunta ja jäätä eivätkä materiaalitkaan olleet nykyistä tasoa. Niinpä vettä tuli ajan myötä katteen läpi.

Vanha ilmakuva näyttää, kuinka puut ympäröivät tiukasti taloa. Vanhemmat suojelivat niitä kuin aarretta, ja Kemppainen myöntää toisinaan kaataneensa pihapuita salaa.

Ilmakuva talon alkuajoilta näyttää, kuinka puut olivat lähellä taloa ja roskittivat helposti sadevesien ohjausta katolla. Kuva: Jussi Kemppaisen kotialbumi

Ylimmän katon isä korjautti 1990-luvulla ja Kemppainen välikaton 2007. Vesi ohjattiin kulkemaan rakenteista pois päin, ja samalla sinne asennettiin myös aluskate.

Monet 1970-luvun talojen ongelmat alkoivat paljastua vasta parikymmentä vuotta myöhemmin 1990-luvulla.

Vasta tuolla vuosikymmenellä saavutettiin Pirisen mielestä hyväksyttävä ja kosteusturvallinen rakentamisen laatu asetus- ja ohjetasolla nykymittareilla mitattuna.

Tosin rakentamisvirheitä tulee yhä, siihen eivät ohjeetkaan auta.

Erityisesti tasakatto on saanut jälkipolvilta huonon arvosanan, ja osin syystäkin.

”Kattorakenteet eivät aina olleet tarpeeksi jäykkiä, joten katto taipui väärästä paikasta eikä vesi mennyt enää kattokaivoon”, Pirinen kertoo.

Vesi jäi helposti lillumaan katolle ja jäätyi talvella. Huopamateriaalikin oli alussa huonolaatuista, ennen kuin markkinoille tuli tarjolle kumibitumihuopaa.

Välikatto ei ohjaa enää vettä suoraan puurakenteeseen päin. Suojapellityksistä huolimatta se oli riski. Kuva: Anu Kovalainen

Kattokaivojen huoltoon liittyvä vuosittainen puhdistaminenkin opittiin vasta kantapään kautta. Tukkeutunut kattokaivo kun aiheuttaa veden kerääntymisen katolle.

Silti kaikki tasakatot eivät suinkaan olleet huonoja, ja osa palvelee yhä moitteitta.

Remonteissa moni katto vaihdettiin harjakatoksi. Alkuperäisen säilyttämisessä oli ja on kuitenkin perusteensa, sillä se kuuluu arkkitehtuurisesti talon ilmeeseen.

”Nykytekniikalla niistäkin on saatu toimivia esimerkiksi paremmilla materiaaleilla ja kattokaivoilla sekä lisäämällä tuuletusta alipaineventtiileillä ja koneellisesti”, Pirinen sanoo.

Toinen riskipaikka 70-luvun talossa on usein vaikea tai mahdoton korjata.

Matala sokkeli tai aikakauden luomus valesokkeli on jo itsessään riski, mutta isoin puute on kosteuden nousun katkaisevan maakerroksen ja eristeiden puuttuminen betonisokkelin alta.

Pirisen mukaan yhtenä syynä oli virheellinen käsitys, että betoni toimisi kosteuseristeenä.

Suihkutiloista vedeneristeet tavallisesti puuttuivat. Ajateltiin, että jos vesi menee betonista läpi, se imeytyy kyllä maahan.

Yläkerran vessa on säilytetty alkuperäisessä 1970-luvun asussaan. Kuva: Anu Kovalainen

Kävikin toisin päin. Kosteus nousee betonissa kapillaarisesti ylöspäin. Päästessään eristeisiin ja puuainekseen se kastelee ja tuhoaa rakenteita. Homeongelmat räjähtivät käsiin 90-luvulla, ja talokauppoja vietiin käräjille.

Ruotsissa ongelmat alkoivat tulla julkisuuteen jo hieman aiemmin 1980-luvulla.

Maanvaraisen betonisokkelin korjaus itsessään on vaikeaa, sillä milläpä keinolla talon pysyisi nostamaan ilmaan ja vaihtamaan laatan alle maa-ainekset ja lisäämään lämmöneristeeksi styroksit tai finnfoamit.

Usein keskitytään vähentämään alapohjan kosteusrasitusta muun muassa ohjaamalla sadevesiä kauemmas seinustalta ja salaojittamalla.

Kemppaisen talo sai salaojat rakennusvaiheessa. Osa niistä toimii yhä, mutta uuttakin on rakennettu.

Tänä kesänä uuden jätevesijärjestelmän salaojitukseen piti tehdä ylimääräinen kaivo uppopumppuineen, jotta vedet saatiin purkautumaan poispäin talosta.

Samoin uppopumppua tarvitaan viemään uudehkon jätevesijärjestelmän vedet riittävän kauas. Kaivojen pohjat kun ovat väkisin järven pinnan alapuolella, eikä riittävää kaatoa saada muuten aikaan.

Mennyt aika elää muun muassa ovissa, jotka on pyritty säästämään. Kuva: Anu Kovalainen

Mineraalivilla oli 1960–70-lukujen hittituote, ja pahimmillaan sitä tungettiin joka paikkaan. Aikakauden taloissa sitä on lähes takuuvarmasti.

”Se eristää erinomaisesti mutta ei sido vesihöyryä. Seinärakenne vaatii siksi kunnon muovisen höyrynsulun, mutta varsin usein seiniin asennettiin vain paperi.”

Silti tämä rakennusvirhe aiheuttaa Pirisen mukaan harvemmin kosteusongelman.

Sen sijaan lattiarakenteissa mineraalivillalla on saatu tuhoja aikaan, etenkin jos villat asennettiin betonilaatan päälle.

Jos betonilaatan alapuolella ei ole kunnollista kapillaarikatkoa eikä lämmöneristettä, kosteus nousee betonilaatan läpi kostuttaen mineraalivillan ja ympäröivien puurakenteiden ja betonilaatan rajapinnan.

”Ruotsissa tämä on todella iso ongelma”, Pirinen toteaa.

Kattovalaisimet ovat aitoa 70-lukua. Kuva: Anu Kovalainen

Tällaiseen rakennusvirheeseen ajauduttiin hänen mukaansa helpon toteutettavuuden ja huonontuvien rakennuspaikkojen vuoksi.

Kantava betonilaatta valettiin ensiksi huonohkoon maaperään, kuten saveen tai silttiin, ja sen päällä oli helppoa rakentaa. Nurkat saatiin vaivatta eristettyä lämpimiksi, mikä usein oli se hankala työvaihe.

Rakennusvirheet lattiassakaan eivät välttämättä ole aiheuttaneet ongelmaa, jos talon alla on hyvin vettä herkästi läpäisevä sora. Vettä pidättelevä savimaa on sitten asia erikseen.

Uima-altaasta tehtiin kellari, mutta jotakin on vielä jäänyt muistoksi menneestä.  Kuva: Anu Kovalainen

Usein mennään sen taakse, että 70-luvulla rakennusfysikaalinen osaaminen ja tieto puuttuivat. Pirisen mukaan tieto kuitenkin oli aivan käden ulottuvilla.

”1950-luvun tekniikan käsikirjassa oli aivan loistava kosteusfysikaalinen artikkeli. Siinä kerrotaan kaikki olennainen kosteuden siirtymisen ongelmista, mutta saksalaisesta alkuteoksesta tehtyä käännöstä harva ymmärsi tai se ei levinnyt tarpeeksi laajalle.”

Todennäköisesti myös Suomessa oli rakennusalan ammattilaisia, jotka vastustivat uutta rakentamisen tyylisuuntaa ja aavistivat sen riskit.

”Niin se aina on. Tällöin helposti sanotaan, että he ovat urautuneita ja kehityksen jarruja”, toteaa Pirinen.

Jussi Kemppainen arvostaa sitä, että isä suosi sisätiloissa lähes täysin puuta. Kuva: Anu Kovalainen

Maanmittauslaitoksen leivissä työskentelevä Kemppainen omisti talon 1990-luvulla ensin siskonsa kanssa kymmenisen vuotta, kunnes 2004 se siirtyi kokonaan hänelle.

Hän ryhtyi heti remontoimaan rakennusta, vaikka nelihenkisen perheen ykköskoti pysyikin Kajaanissa.

Ensi töikseen hän palkkasi työporukan ja teetti uima-altaasta kellarin. Lisäksi makuuhuone tuli ensi kertaa alakertaan ja järven puolelle rakennettiin kuisti.

Lisäksi sauna ja suihkutilat laitettiin nyt uusiksi kunnon vedeneristein.

Lapset lensivät aikanaan pesästä, ja vaimo menehtyi vakavaan sairauteen 2017. Neljä vuotta sitten Kemppainen siirtyi asumaan lapsuudenkotiinsa, johon hän aikoinaan teininä oli muuttanut vastahakoisesti.

Tuore kuva näyttää, kuinka talon ympäriltä puut ovat poissa ja piharakennuksia tullut lisää. Kuva: Hannu Huttu

Surutyönään hän korjasi vielä alimman katon ja rakennutti autotallin. Sen jälkeen tontille on noussut muitakin piharakennuksia ja pääasiassa omin voimin.

Muutama vuosi sitten keittiö meni uusiksi, ja ikkunaa suurennettiin. Samalla sieltä katosi 70-luvun pimeys, joka oli aina hieman harmittanut Kemppaista.

Sisäremontit ovat Kemppaisen mielestä millipeliä, joten niihin on parempi ottaa ammattimies. Lisäksi näin hänellä oli aikaa keskittyä metsänhoitoon, sillä sukupolven ajalta metsät olivat jääneet muiden asioiden alle.

”En muutenkaan tykkää keskeneräisyydestä ja olla vuositolkulla remonttien keskellä vaan saada asiat valmiiksi nopeasti.”