

Pajunkissoja ojanpenkalla, krookuksia kukkapenkissä ja siitepölyä nenässä. Keväällä luonto herää eloon, mutta ihminen ei näillä leveyspiireillä vielä pariin kuukauteen nauttimaan luonnon anteliaisuudesta.
Maatalousyhteiskunnassa valtaosa väestöstä eli vuodesta toiseen parhaimmillaankin vain niukasti nälkärajan yläpuolella, kertoo sosiaalihistorian dosentti Antti Häkkinen Helsingin yliopistosta. Kaikkein hankalinta aikaa oli kevät, ja keväällä myös kuolleisuus oli korkeimmillaan.
”1800-luvulta on säilynyt paljon kuvauksia siitä, miten ihmiset laihtuivat keväällä, sillä ruokaa ei kerta kaikkiaan ollut paljoa jäljellä”, Häkkinen kuvailee.
Harvalla oli ylimääräistä rahaa ruuan ostamiseen ulkopuolisilta, ja vaikka olisi ollutkin, kelirikko saattoi estää pääsyn kylille. Vasta kesä toi helpotuksen liikenneyhteyksiin.
”Akanoita, tähkiä ja olkia sekoitettiin viljaan. Lisäksi syötiin hernekasvien varsia ja jopa varastoituja puunlehtiä ja neulasia.”
Keväistä nälkää taltutettiin tavallisinakin vuosina pettuleivällä. Jos pettu oli kerätty nimenomaan keväällä ja sitä käytettiin ruisjauhojen ohessa eikä leivän pääraaka-aineena, elimistö pystyi käyttämään pettua hyväkseen.
Kun on riittävän nälkä, ihminen syö epätoivoissaan suunnilleen mitä vain, Häkkinen lisää.
”Akanoita, tähkiä ja olkia sekoitettiin viljaan. Lisäksi syötiin hernekasvien varsia ja jopa varastoituja puunlehtiä ja neulasia.”

Ruoka oli siis tiukassa keväisin tavanomaisinakin vuosina, mutta aivan oman lukunsa muodostivat katovuodet. Katoja sattui Häkkisen mukaan jokseenkin säännönmukaisesti kerran vuosikymmenessä.
Nykyihminen voisi kysyä, miksei katovuosiin osattu varautua. Häkkinen kertoo, että ravintohuolto oli vielä 1800-luvulla horjuvaa useista syistä.
Ensinnäkin tavallisen kansan ravinto oli maatalousyhteiskunnassa melkoisen yksipuolista ja viljapainotteista. Jopa 90 prosenttia tavallisen kansan saamasta päivittäisestä energiasta oli peräisin ohrasta ja rukiista.
Näin vahvasti viljaan perustuvaa ruokavaliota voi näillä leveyspiireillä pitää riskipelinä, ja aivan erityisen vaarallista viljapitoiseen ruokaan oli pohjata Itä- ja Pohjois-Suomessa.
”Iso osa väestöstä asui alueella, jossa viljanviljely ei ainakaan tuossa määrin ollut järkevää, sillä katoja tuli käytännössä varmasti”, Häkkinen kertoo.
Vuosien 1866–1868 suuret nälkävuodet saivat Suomessa katastrofaaliset mittasuhteet, koska kylmyys vei sadon, eikä viljavarastoissa ollut syömäviljaa, vaan tuolloin varastoitiin pelkästään siemenviljaa.
Nykyiset varmuusvarastot ovat Häkkisen mukaan nälkävuosien perua, sillä viranomaiset havahtuivat syömäviljan varastoinnin tarpeeseen vasta jälkiviisaasti nälkävuosien jälkeen.
1900-luvun alussa yksittäisestä kadosta johtuva kuolleisuuspiikki alkoi olla jo merkittävästi loivempi kuin vielä muutamaa vuosikymmentä aiemmin, sillä yleinen elintaso oli kohentunut. Häkkisen mukaan tilanteen paraneminen oli yhdistelmä varastoja, rautatieyhteyksien tuomaa ympärivuotisten liikenneyhteyksien paranemista, karjatalouden kehittymistä ja työväenliikkeen esille nostamia sosiaalisia kysymyksiä.
”Yhteiskunnan rakenteet alkoivat siis olla jo sellaiset, että ruokaturvakin parantui”, Häkkinen tiivistää.