Mihin meillä on keittiössäkin niin kiire?

”Ennakoimalla irti kiireestä”. Löysin arkistostani lehtileikkeen vuodelta 2000. Helsingin Sanomien ruokatoimittaja neuvoi keittämään perunoita, pastaa ja riisiä reilusti ja kypsentämään lihat etukäteen, jotta niistä saa äkkiä arkiruokaa.

Hyvä idea ja toimii myös hävikkiruoan vähentämisessä.

Mutta tuntuu oudolta, että jo 26 vuotta sitten ihmisillä oli niin kiire, että juuri ruoanlaitosta piti nipistää minuutteja. Nyt kiirettä varmaan vasta onkin, kun kaupasta saa yhä enemmän valmisruokia, minuuttinuudeleita, valmisriisiä ja -puuroa ja kypsiä kananpaloja.

Jokaisella on välillä kiire ja helpotusvinkit tarpeen. Mutta jos perusajatus on ja lapsillekin opetetaan, ettei keittiössä pidä viettää aikaa, eikö se kerro ruoan arvostuksesta? Mihin arvokas lisäaika käytetään? Kännykkätouhuihin?

Syöminen on ihmisen perustarve. Se tarkoittaa jotakin elintärkeää eikä sitä, että tarpeen voi täyttää mättömeinigillä, suunnittelematta, helposti ja halvalla. Tällaista mielikuvaa maailma meille kuitenkin syöttää: voit käydä keskellä yötä kaupassa tai tilata ruokaa kotiin, mennä kauppakeskusten ravintolamaailmoihin ja olettaa, että saat aina sitä, mitä haluat. Mutta muistatko, että joku ne ruoat on sinullekin kasvattanut?

Kiitollisuuden viljelijälle kuvittelisi olevan mielessä kriisiaikoina. Sen sijaan ainoa kriisi onkin, että jauhelihaa ei ole. Se ei yllättänyt, sillä Ruotsissa kävi samoin jo aiemmin. Epäilen, ettei viesti ole vieläkään mennyt perille: tuottaja tarvitsee palkkansa.

Viihdyn itse hellan ääressä, jos syöjiä vain on. Kokeilen uutta, kokkaan toiveruokia.

Erityisesti alkavana vuonna toivon, että itse kukin saisi keittiöönsä hyvää ruokaa arvostavan hellarauhan.