Lukija pääsee Neuvostoliittoon Stalinin pään sisään – herää ajatus, mitä itärajan takana nyt tapahtuu

Ensin on nuori kaltoin kohdeltu poika, Ioseb, jonka lahjakkuus vetoaa hyväntekijään. Poika pääsee pappisseminaariin. Hänellä on suuria ihanteita. Varttuessaan hänelle karttuu voimaa ryhtyä muuttamaan vääräksi näkemäänsä yhteiskuntajärjestelmää.

Hän saa täyden vallan, mutta tarkoitus kääntyy vastakohdakseen. Miehestä tulee kansansa alistaja. Hänen lähellään vapistaan pelosta, eikä aiheetta. Ja pelkäävä ihminen on valtiaan silmissä vastenmielinen, naurettava ja säälittävä. Mutta arvoa hän ei näe muittenkaan elämällä.

Pirkko Saisio (s. 1949) on tehnyt sen taas: hengästyttävän hienon romaanin, jonka mieli ja kieli vie lukijan Neuvostoliittoon Stalinin pään sisään. Kuolemaa lähestyvän itsevaltiaan tajunta samoilee vuosikymmenten vaiheissa, välähdyksissä, kasvavan vainoharhaisuuden vallassa.

Saisio nostaa koettavaksi dokumentteihinkin tallentuneita tapauksia, joitten kautta hallinnon arvaamattomuus ja irvokkuus konkreettisesti näyttäytyy.

Romaanin kieli on verrattoman ilmaisevaa, raastavaa, kun ympäristön havainnointi heittää runollista huntua raakuuden ylle: ”Puut kimaltavat auringossa, kimaltavat myös tuulettomassa aamussa puihin kiinnitetyt apeat hirttoköydet.”

Saisio on luonut voimalla ja herkkyydellä vision, jota lukee paikoin henkeä pidätellen. Samalla tulee mieleen, mitä on tapahtunut ja tapahtumassa itärajan takana nyt.

Haastavaa on venäläisestä kirjallisuudesta tuttu tapa käyttää ihmisistä vaihtelevia nimityksiä. Mutta se, samoin kuin etunimien käyttö, luo yleispätevää autenttisuuden tuntua. Elämä on kuvatuissa hetkissä, ennen historiankirjoitukseen jähmettyviä nimiä: Trotski, Berija tai Majakovski.

Entä Suliko? Hän on georgialaisen runon nainen, ikuisen kaipauksen kohde. Se jokin, joka antaa jatkamiseen voimaa, mutta jota ei koskaan tavoita.

Loppusivuilla kerronnan intensiivisyys hellittää. Ajattelen niitten vertautuvan suuren musiikkiteoksen lopussa vähitellen vaimeneviin rumpujen kumahduksiin.