Lehtinen harrastaa palapelien kokoamista, kädessään hänellä on Charles Dicens aiheinen palapeli. Kuva: Jaana Kankaanpää
Kehno menestys lukion äidinkielessä ei estänyt Tuija Lehtistä tulemasta kirjailijaksi – mieheltä saatu tietokone siivitti uran lentoon
Kirjan lukeminen ruokkii mielikuvitusta. Sen avulla voi hypätä toisen henkilön nahkoihin, sanoo 130 kirjaa kirjoittanut Tuija Lehtinen.Tilaajalle
Tuija Lehtisestä kirjailijan työssä on parasta vapaus. ”Saa tehdä kirjaa silloin, kun hyvältä tuntuu. Kun saa palautteen, että joku on tykännyt kirjasta, niin ne ovat niitä hienoja hetkiä.” Kuva: Jaana KankaanpääTuija Lehtinen ei nuorena koskaan ajatellut tulevansa kirjailijaksi, vaikka hän kantoi kirjastosta lukemista kotiin kassikaupalla ja luki ruokapöydässä, vessassa, kylvyssä – missä vain pystyi.
Kun hän luki Anna- tai Selja-kirjoja, joissa oli kirjailijuudesta haaveileva tyttö, ei hän koskaan ajatellut, että hänkin voisi olla sellainen.
Kouluaineita, satuja ja tarinoita hän kyllä tykkäsi kirjoittaa.
Kun sitten lukiossa piti kirjoittaa asia-aineita, ne eivät sujuneetkaan eikä edes opettaja osannut neuvoa, miten heittäytyä pois saduista. Tuija sai huonoja numeroita ja päätti, ettei koskaan kirjoita enää mitään.
Ylioppilaskirjoituksissa ylioppilasaineista tuli arvosanaksi B ja A eli alimmat mahdolliset hyväksytyt. Kaikki muut aineet olivat laudatureita.
Niinpä nuori nainen lähti Kuopiosta Oulun yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa ja tilastotiedettä. Hän valmistui luonnontieteiden kandidaatiksi.
Tiedenaista Lehtisestä ei tullut, sillä rakkausnovellikilpailu Nyyrikki-lehdessä johti aivan toisenlaiselle urapolulle. Kilpailun suojelijana oli itse Kalle Päätalo, ja se kuulosti Tuija Lehtisestä niin isänmaalliselta ja hienolta, että ”oli pakko osallistua”.
Kilpailusta heltisi neljäs tai viides sija, ja Nyyrikin päätoimittaja tilasi Lehtiseltä lisää tarinoita.
”Satuja ja novelleja. Minun tyylini oli silloin jo humoristinen, ja sellaisia ei siihen aikaan ollut. Se oli lukijoille mieleen.”
Kirjoittaminen vei hänet kokonaan mukanaan.
Viiden vuoden ajan Lehtinen kirjoitti satoja novelleja ja jatkokertomuksia Kolmiokirjalle. Työvälineenä oli matkakirjoituskone.
Opiskeluaikana Oulussa Tuija oli tavannut Reino Eenokki Lehtisen, diplomi-insinööriopiskelijan, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1978.
Kun pariskunta muutti pääkaupunkiseudulle, tekniikasta kiinnostunut mies halusi hankkia vaimolle kirjoitusvälineeksi tietokoneen. Kirjoittaminen muuttui yhtäkkiä kepeäksi. Se oli ihanaa!
”Taisin olla ensimmäinen kirjailija, joka toimitti käsikirjoituksen kustantajalle sähköisenä tiedostona, ensin lerpulla, sitten korpulla, tikulla ja nykyisin sähköpostilla. Onneksi paperia ei tarvita enää ollenkaan.”
Vuonna 1984 ilmestyi Tuija Lehtisen ensimmäinen kirja, Rosan talo. Siitä asti Lehtinen on kirjoittanut työkseen, yhteensä 130 kirjaa.
Ansioluetteloon mahtuu useita nuortenkirjasarjoja, lukuisia naistenromaaneja, mutta myös dekkareita. Parhaimpina vuosina kirjoja on ilmestynyt neljäkin.
Aiheet kirjoihin löytyvät milloin mistäkin. Nuorten kirjoissa ne liittyivät usein harrastuksiin, mutta aikuisten kirjoissa aihe voi lähteä vaikka ammatista. Kun Lehtinen kirjoittaa, henkilöt alkavat elää.
”Heissä on kamalia, ärsyttäviä, inhottaviakin. Nuorten maailma on kiinnostava, mutta se tuli vieraaksi, kun omat lapset muuttivat pois kotoa. Aikuismaailmassa on kiva pyöriä edelleen ja iäkkäitäkin päähenkilöitä on ollut, varsinkin dekkareissa.”
”Kirja ruokkii mielikuvitusta paremmin kuin elokuva.”
Tuija Lehtisen työhuoneen seiniä kiertävät kirjahyllyt. Kuva: Jaana KankaanpääHelsingissä syntynyt, mutta Porissakin asunut Lehtinen muutti äitinsä kanssa Kuopioon ollessaan viisivuotias. Kuopiossa hän kävi koulut kansakoulusta lukioon. Savolaisuus tai savon murre ei häneen tarttunut.
Monenlaista kulkijaa hän kuitenkin sai tarkkailla, sillä Lehtisen äiti oli lääkintävoimistelija ja piti jonkin aikaa hoitolaa kotona. Potilaat istuivat kodin eteisessä odottamassa vuoroaan.
”Kyllä siinä näki ukkoa ja akkaa ja kuuli kaikennäköistä – savolaista lupsakkuutta, jota voi vetelyydeksikin kutsua.”
Maaseutuun tyttö sai kosketuksen, kun hän 11-vuotiaana hankki Kultapossukerhon kautta kirjeenvaihtokaverin Vesannon Pienolasta. Siellä hän vietti pitkiä aikoja kesäisin ja pääsi maatilan töihin.
”Vähän päälle kymmenvuotiaana me siellä porsitettiin sikoja, hierottiin possuja henkiin ja yritettiin lypsää lehmiäkin, mutta se ei oikein onnistunut.”
Myös miehensä kautta Lehtinen sai kosketuksen maatalouteen, sillä puoliso oli kotoisin pieneltä maatilalta Kauhajoelta. Sieltä Lehtiselle jäi mieleen, miten anoppi, ammatiltaan karjakko, kertoi Hassu-nimisestä lehmästään, jonka maidon rasvaprosentti oli ennätyskorkea.
”Anoppi oli hirveän ylpeä siitä. Vei maailmanennätyslehmänsä Seinäjoelle karjanäyttelyynkin ja sai palkinnoksi hopeisen kahvikaluston ja mainetta ja kunniaa. Siitä hän oli vähän närkästynyt, kun itse piti maksaa karjan vienti näyttelyyn.”
”Kun täytin 50, pidin isot juhlat. Siitä porukasta on jo osa häipynyt manan majoille.”
Miksikään maaseudun kuvaajaksi Lehtinen ei itseään nimeäisi, vaikka monet hänen kirjoistaan sijoittuvat pienille paikkakunnille. ”Ei ihmisissä ole isoja eroja eri puolilla Suomea. Kaikkien kanssa tulee toimeen, kun keskittyy kuuntelemaan ja juttelemaan.” Kuva: Jaana KankaanpääLehtisen työhuone on omakotitalon siivessä, ja siihen on oma sisäänkäynti. Hän kirjoittaa edelleen ahkerasti, mutta eläkeiän saavutettuaan hän ei tee enää yhtä pitkiä työpäiviä kuin nuorena.
Silloin hän kirjoitti nelisen tuntia aamulla, piti lounastauon kun lapset tulivat koulusta ja jatkoi toiset neljä tuntia.
Lehtinen lukee kaikenlaisia kirjoja: kotimaisia, ulkomaisia, dekkareita, viihdettä, klassikkoja, pitkän uran tehneiden naisten elämäkertoja. Koiraihmisenä hän pitää kovasti James Herriotin eläinlääkärikirjoista.
”Aina kun tulee uutuusluetteloita, merkkaan kiinnostavat ja tilaan kirjastosta. Sotakirjoja en enää lue, niissä on kiintiö tullut täyteen.”
Kirjan lukeminen voittaa elokuvan tai videon katsomisen siinä mielessä, että kirjassa voi hypätä toisen henkilön nahkoihin ja kuvitella hänet, Lehtinen huomauttaa.
”Jos näkee elokuvan, siinä päähenkilöt ovat aina komeita ja kauniita. Niihin on vaikea samastua tai sitten rupeaa yrittämään mahdotonta, että samastunpa tuohon. Kirja ruokkii mielikuvitusta paremmin kuin elokuva.”
Tuija Lehtinen
Nuorten- ja viihdekirjailija, jolta on ilmestynyt 130 kirjaa.
Saanut useita palkintoja, viimeksi Pro Finlandia -kunniamerkin vuonna 2017.
Harrastaa taidenäyttelyitä, teatteria ja oopperaa. Käy Vantaan Myyrmäessä lähielokuvateatterissa katsomassa uutuusleffoja.
Aina työn alla jokin palapeli. ”Se on rauhoittava harrastus.”
Puoliso Reino Eenokki Lehtinen, joka teki työuransa Kemiralla lannoitekaupassa.
Asuu Espoossa, perheessä kaksi aikuista lasta ja kaksi koiraa.
Joulukuussa Lehtinen täyttää 70 vuotta. Hän ei ole ajatellut juhlia päivää sen kummemmin.
”Kun täytin 50, pidin isot juhlat. Siitä porukasta on jo osa häipynyt manan majoille. Ei tunnu järkevältä, että ketään saisi raahautumaan paikalle”, hän kuittaa.
Kirjailijan työ on tuonut Lehtiselle leivän pöytään, vaikka hän ei ole opiskellut mitään kirjallisuuteen liittyvää.
Kenestä tahansa voi tulla kirjailija, Lehtinen uskoo, mutta jos sellaiseksi haluaa, kannattaa mennä kurssille tai vaikka kesäyliopistoon. Sieltä saa selkeän opin, miten kannattaa kirjoittaa.
Lehtinen vinkkaa myös Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelusta. Tekstin voi lähettää sinne, niin saa ensimmäiset ohjeet tekstin käsittelyyn. Sitten voi miettiä, lähettäisikö kustantamoon pitemmän tarinan tai kokoelman runoja.
”Tärkeintä on luoda oma ääni, tarina ja tyyli.”
- Osaston luetuimmat
