Katastrofi raiteilla sysäsi Suomea kännykkävaltioksi ‒ vääjäämätön törmäys tajuttiin heti junien lähdettyä

Suomen rauhanajan tuhoisin junaonnettomuus sattui Kuurilassa 15. päivänä maaliskuuta 1957. Inhimillisestä virheestä johtunut yhteentörmäys Hämeenlinnasta pohjoiseen vaati 26 kuolonuhria ja ajoi Suomea langattoman puhelinverkon kehittämiseen.

Puhelinsoitto oli 1900-luvun junaliikenteen perustyökalu. Lankapuhelin oli nopein tapa välittää viesti asemalta lähteneen junan edelle.

Vuosisadan ensimmäisen puoliskon aikana lankoja oli vedetty asemilta ratapihoille ja radanvarteenkin pahaisiin mökkeihin. Vain liikkuvaan veturiin ei puhelinlanka yltänyt.

Kuurilan onnettomuuspäivänä toisilleen soittelivat VR:n liikenteenohjaus sekä Iittalan ja Kuurilan asemien junanlähettäjät. Yksiraiteisen radan takia junien oli kohdattava sovitusti rautatieliikennepaikkojen kaksiraiteisella radanpätkällä.

Myöhästymisen paikkaamiseksi liikenteenohjaus vaihtoi suunniteltua kohtaamispaikkaa Kuurilasta Iittalaan. Sekaannuksen vuoksi junat lähetettiin kummaltakin asemalta samalle raiteelle.

Toisilleen soittaneet junanlähettäjät ymmärsivät virheen vielä viimeisten vaunujen näkyessä.

Kuurilan turman toista junaa veti raskas pikajunaveturi Hr1, kutsumanimeltään Ukko-Pekka. Kuva: Suomen Rautatiemuseo

Tuskasta ja paniikista huolimatta junanlähettäjät ottivat puhelimet uudelleen käteen. Asemilta soitettiin pysäytysaikeissa radanvarren taloihin ja ennakkohälytykset tehtiin pelastusviranomaisille sekä sairaaloihin. Vain junat olivat ja pysyivät tavoittamattomissa.

Kello 9.45 vääjäämätön tapahtui, kun raskaan höyryveturin vetämä pikajuna törmäsi metsäisellä radalla vastaan tulleeseen moottorijunaan. Matkavauhti oli kummallakin kova ja hätäjarrutusmatka liian lyhyt.

Höyryveturia kevytrakenteisempi moottorijuna pirstoutui kappaleiksi. Veturi kaatui raiteilta, ja perässä tuhoutui useampi makuuvaunu. Jälki oli kauheaa ja metsäradan siivoustyö karmea urakka.

Talvisesta radanvarresta ei ollut suoraa tietä pois. Loukkaantuneita vietiin jopa hevosvetoisella reellä lähimmälle tielle.

Onnettomuudesta käytiin oikeutta ja sakkojakin annettiin. Samalla tunnistettiin ilmeinen kehityksen tarve: veturiin oli saatava puheyhteys.

Langaton radiopuhelin oli jo keksitty ja VR:llä käytössäkin, mutta vain lyhyillä etäisyyksillä. Ääni kuului ratapihan yli, muttei asemien välille. Radanvarteen tarvittaisiin kokonainen matkapuhelinverkko tukiasemineen.

Viisi vuotta myöhemmin koekäyttöön otetulla linjaradiojärjestelmällä oli tukiasema muutaman kymmenen kilometrin välein. Käyttö oli alkeellista, sopiva tukiasema piti käyttäjän itse etsiä, eikä sitä sopinut liikkuvassakaan junassa vaihtaa kesken puhelun.

Vuosien aikana uusi linjaradio levisi kaikille asemille ja jokaiseen veturiin. Ajan kansainvälisellä mittapuulla Suomi oli edelläkävijä.

Järjestelmää kehittivät viranomaiset, VR:n sähkötyöpaja sekä laitevalmistajana salolainen elektroniikkayritys Salora. Rautateiltä alkaneen kehityksen viitoittamana alettiin suunnitella julkista puhelinverkkoa myös viranomaisten ja kansalaisten käyttöön.

Ennen langatonta verkkoa, järjesteltiin raideliikennettä asemien välisillä selektoripuhelimilla. Junanlähettäjä soitti jopa kymmeniä puheluita työvuorossa. Kuva: Jere Lauha

Kehitystyön lopputulos, Posti- ja lennätinlaitoksen vuodesta 1971 ylläpitämä autoradiopuhelin (arp), olikin maailman ensimmäinen koko maan kattava julkinen matkapuhelinverkko, jonka kautta kuka tahansa laitteen hankkinut sai soittaa.

Arp-puhelin kytkettiin yleisimmin liikemiesten autoihin, mutta Salora valmisti verkkoon matkapuhelimiakin. Suomen ensimmäinen kannettava puhelin, Saloran Srp-24, painoi akkuineen noin viisi kiloa.

Saloran matkapuhelimesta jatkui kehitys, joka johti Mobira-yhteistyöhön Nokian kanssa, Nokiaan sulautumiseen ja Suomen hetkelliseen johtopaikkaan maailman puhelinvaltiona. Kehitys, jonka yksi alku oli synkässä rautatien mutkassa.

Lähteet: Kuurilan junaturman sanomalehtiarkistot 1957; Niko Kettunen ja Timo Paukku, Kännykkä ‒ Lyhyt historia.