Helena Järvenpää antaa viimeisiä rapsutuksia lehmille. Kuva: Johannes Tervo
Sorkat kopisivat teurasautoon ja 110 vuotta maidontuotantoa tilalla päättyi ‒ ”Viimeisen lypsyn jälkeen silitin lehmää ja sanoin, että me tehtiin se”
Karijokelaisella Järvenpään tilalla lypsettiin maitoa 110 vuotta. Tänä keväänä pitkä perinne päättyi ja navetta hiljeni. Samalla päättyi Keijo ja Helena Järvenpään nuorina alkanut elämäntyö maitotilallisina.TilaajalleKarijoki
Navetta on tyhjentynyt karjasta. Keijo ja Helena Järvenpään tunnelmat ovat helpottuneet, mutta haikeat. Raskas työura jätti jälkeensä monenlaisia muistoja. Kuva: Johannes TervoLehmät kävelevät sorkat kopisten teurasautoon ja navetta tyhjenee silmissä. Sitten teurasauton ovet pannaan säppiin ja auto starttaa. Tämä oli nyt tässä.
Emäntä Helena Järvenpää katsoo kyynelehtien, kun auto koukkaa pihasta ja katoaa kylätielle. Päällimmäisenä on kuitenkin helpotuksen tunne.
Helena Järvenpää toteaa, että viimeiset päivät maitotilallisina olivat yhtä tunteitten vuoristorataa, kun moni asia tehtiin viimeistä kertaa. Lehmät hän hyvästeli edellisiltana lypsäessään viimeistä kertaa. Samalla lastenlapset kävivät rapsuttamassa lehmiä, joille he olivat keksineet lempinimiä.
”Viimeisen lypsyn jälkeen silitin lehmää ja sanoin, että me tehtiin se. Selvisimme ja jaksoimme loppuun asti”, Helena Järvenpää sanoo.
Järvenpään tilalla oli 32 lypsylehmää ja kaksikymmentä vasikkaa. Viimeiset ajat olivat raskaita.
”Loppuaikoina karjan kanssa touhutessa tuli monesti ajateltua, etten enää alkaisi, jos saisin valita uudelleen. Joko maataloutta viedään väärään suuntaan tai sitten siinä on jotain mätää. Nyt ihmisistä revitään kaikki irti. Tilojen pitäisi olla aina vain isompia. Ei sekään jatku maailman tappiin, että iso tila tuottaa automaattisesti enemmän”, Keijo Järvenpää sanoo.
Loppuaikoina tilanpitoa rasittivat myös kohonneet kustannukset. ”Yhtälö alkoi käydä mahdottomaksi. Viljelijän pitäisi elää tehdyllä työllään ja saada kehitettyä tilaa”, Helena jatkaa.
Nimikyltit jäivät jäljelle. Kuva: Johannes TervoHelena, 60, ja Keijo, 61, ovat eläkeiän kynnyksellä. Ympäri vuorokauden sitova ja vuosikymmeniä kestänyt karjanhoito kävi viime aikoina raskaaksi. Fyysinen kuorma oli kova, sillä navetassa ei ollut robottia, vaan perinteinen putkilypsy.
”Kun olisi ollut viikonloppuja vapaana, mutta saattoi mennä kolmekin kuukautta putkeen, että töitä painettiin joka päivä. Kello soi aamuviideltä, kun maitoauto tuli varhain. Viikonloppuisin saimme nukkua edes hiukan pidempään”, Helena sanoo.
”Saattoi mennä kolmekin kuukautta putkeen, että töitä painettiin joka päivä.”
Ruumiillinen työ on vaatinut veronsa. Helenan polvessa on keinonivel ja olkapää on leikattu. Toinenkin polvi menossa leikkaukseen.
”Keijollakin on vaivoja, mutta se ei ikään valita”, Helena toteaa.
Kaikesta huolimatta lopettamispäätös oli vaikea. Keijon mukaan vaikeinta oli se, kun piti lähettää karjan noutoilmoitus teurastamolle.
Hän on pienestä asti hoitanut ja katsellut lehmiä, ne olivat aina olleet osa elämää. Luopuminen otti koville. ”Olin laittanut taulukkoon jokaisen lehmän tiedot. Katsoin kauan tietokoneen ruutua ja kyselin vaimoltakin, että painanko lähetysnappia, vai jätetäänkö huomiseen.”
Helena esittelee nuoruusvuosien valokuvia. Keijo pitelee kultamitalia, jonka tila sai 25 vuoden aikana yhtäjaksoisesti tuotetusta ensiluokkaisesta maidosta. Kuva: Johannes TervoJärvenpään tila perustettiin vuonna 1904, kun Keijon isoisä Juho Järvenpää osti torpan Klokkasmäen kylältä. Lypsykarjaa hankittiin tilalle muutama vuosi myöhemmin.
Keijo Järvenpää on kymmenlapsisen suurperheen toiseksi nuorimmainen lapsi.
1980-luvun taitteessa Alpo-isän työnkunto heikkeni ja tilalle alettiin etsiä jatkajaa. Keijo asui kotona. Muut sisarukset olivat muuttaneet maailmalle, eikä heitä kiinnostanut sukutilan jatkaminen.
Keijo oli tavannut Kauhajoen Kasinolla teuvalaisen Helenan. Suhde eteni nopeasti ja pari alkoi suunnitella yhteistä tulevaisuutta.
Keijosta tuli sukupolvenvaihdoksen myötä tilan nuori isäntä. Samalla Helena muutti asumaan tilalle ja hänestä tuli lypsykarjatilan emäntä. ”Olin 18 ja Keijo oli 19, kun menimme naimisiin ja aloitimme tilan pidon. Nyt kun miettii, niin olimme ihan kakaroita.”
”Olin työskennellyt laitoskeittäjänä, mutta karjanhoidosta minulla ei ollut mitään kokemusta. Keijo opetti minut lypsämään. Ensi alkuun ajattelin, että perhana sentään, nyt nuoruuden riennot loppuivat. Pian sitä ei osannut edes ajatella tuolla tapaa, koska töitä oli niin paljon”, Helena muistelee.
Perheeseen syntyi esikoispoika Jussi vuonna 1983 ja kaksi vuotta myöhemmin syntyi Jaakko.
Jaakko Järvenpää jatkaa sukutilansa pitoa perunanviljelijänä. Vasikoille löytyi uusi koti lähiseudulta. Kuva: Johannes TervoHelena on erityisen kiitollinen siitä, että he saivat kasvattaa lapset kotona. Pojat kulkivat mukana navettatöissä jo vuoden vanhana. He seurasivat navettatouhua pinnasängystä käsin.
Keijo muistelee, että pinnoja piti korottaa aina sitä mukaa, mitä ylemmäksi pojat ylettyivät.
”Pinnasängyssä oli patja, täkkipussi ja leluja. Siellä he nukkuivat ja leikkivät. Onneksi aamulypsyn aikaan pojat nukkuivat sisällä. Kävin aina välillä katsomassa heitä. Eivät he koskaan meidän työntekoamme haitanneet. He kasvoivat mukana arjessa”, Helena sanoo.
”Myöhemmin pojat ajoivat polkutraktoreilla navetan lattialla. Mummi välillä siunaili, että kunhan eivät ajaisi lehmien jalkoihin”, Keijo lisää hymyssä suin.
Alkuaikoina tilan ainoa vesivessa, suihku ja sauna olivat navetalla. Nykyinen asuinrakennus valmistui vuonna 1993. Navettaa on remontoitu useaan otteeseen vuosien varrella.
Navetasta on purettu jo kaikki irtain. Tulevaisuudessa siellä tehdään perunalaatikoita. Kuva: Johannes TervoJärvenpäät ryhtyivät maitotilallisiksi suomalaisen maatalouden kulta-aikoina. 1980-luvun alussa tuottajahinnat olivat hyvät ja kustannukset kohtuulliset.
”Meillä riitti intoa ja energiaa. Ei me oikein väsytty lainkaan nuorena. Käytiin paljon kyläilemässä ja retkeilemässä viikonloppuisin. Silloin tehdylle työlle sai parempaa vastinetta kuin tänä päivänä. Alkuaikoina maitotilille saattoi tulla pennien korotuksia kerrallaan”, Keijo muistelee.
1980-luvun alkuvuosina Karijoella toimi yli sata lypsytilaa. Pelkästään oman kylätien varrella oli kahdeksan muuta lypsytilaa. Nyt koko 1 200 asukkaan kunnassa on tuon verran tiloja.
Vastoinkäymisiäkin on riittänyt, tilan pito on vaatinut toisinaan lähes kohtuuttomia ponnistuksia. 1990-luvun puolivälissä, samoihin aikoihin, kun Suomen EU-jäsenyys astui voimaan, tilan sonnikoista löytyi salmonellaa.
”Silloin koko tilan lopettaminen oli todella lähellä. Pesemisen ja kalkitsemisen määrä ja lannan kuljettaminen muualle oli valtaisa urakka. Pahinta oli kuitenkin se, kun vakuutukset eivät olleet voimassa. Kaikki lähti meidän omasta pussistamme”, Helena kertaa.
Tänä vuonna oli lopetuspäätöksen aika. Maitotilojen ahdinko näkyi nyt siinä, että hyvin tuottavaa lypsykarjaa joutui laittamaan teuraaksi.
”Karjaa yritettiin kaupata, mutta kysyntää ei ollut, koska moni muukin tila on lopettamassa tai harkitsee sitä. Siemennetyille hiehoillekaan ei ollut kysyntää”, Keijo harmittelee.
Helenan ja Keijon molemmat pojat Jussi ja Jaakko asuvat perheidensä kanssa lähettyvillä.
Uudessa perunavarastossa on tilaa 1,5 miljoonalle perunakilolle. Jaakko Järvenpää (vas.) jatkaa tilanpitoa. Kuva: Johannes TervoVaikka tuotantoeläimet lähtivät, elämä tilalla jatkuu. Nuorempi poika Jaakko Järvenpää aloitti tilalla perunanviljelyn vuonna 2016. Tänä keväänä perunaa viljellään 55 hehtaaria. Pihapiirissä on uusi varasto, johon mahtuu 1,5 miljoonaa kiloa perunaa.
”On hyvä, ettemme me ihan tyhjään näitä askelia ottaneet. Mutta kyllä sekin olisi hyväksytty, jos pojat eivät olisi alkaneet. Sitten olisi laitettu maat vuokralle. Olemme aina sanoneet lapsillemme, että tehkää just niin kuin haluatte, että tähän ei tarvitse jäädä.”
”On tärkeää, että yhdessä tehdään muutakin kuin töitä.”
Nuorille tilallisille Järvenpäillä on pari neuvoa. Tilan pidossa on oltava varasuunnitelmia, ettei kaikki jää yhden kortin varaan. Lisäksi elämässä pitää olla muutakin kuin työntekoa.
”Kun ollaan 24/7 yhdessä, niin toisen naama rupiaa kyllästyttämään väkisin. Silloin tapaan lähteä käymään ystävien luona tai lenkillä. Joskus on hienoa päästä tanssimaan Keijon kanssa. On tärkeää, että yhdessä tehdään muutakin kuin töitä.”
Lehmien tarvikkeet on kasattu pois. Kuva: Johannes TervoKaksi viikkoa lehmien lähdön jälkeen navetta on tyhjentynyt. Karsinat ja juomakupit on purettu. Osa karjanhoitotarvikkeista on myyty eteenpäin.
”Alamme tehdä täällä perunalaatikoita. Sorvikin tänne mahtuisi. Olen huomannut, että sellainen löytyy monesta entisestä navetasta”, Keijo toteaa myhäillen.
Pariskunnalla on nyt aikaa toteuttaa rästiin jääneitä asioita. Keijo aikoo tarttua 15 vuoden tauon jälkeen moottorisahaan ja lähteä ”mettähommiin”. Helena on haaveillut pitkään kesäaamuista, joina hän saa nukkua pidempään ja mennä aamukahville pihamaalle.
”Nyt ehdimme yhdessä kävelylenkille, matkustella ja olla enemmän lastenlasten kanssa. Taloakin pitäisi remontoida. On ihanaa, kun elämä on tullut uuteen vaiheeseen ja kaikki on hyvin.”
Juttu on alun perin julkaistu kuukausiliite Kantrin huhtikuun 2023 numerossa.
Järvenpään tila
Järvenpään tila perustettiin vuonna 1904, kun Juho Järvenpää osti tyhjäksi jäänen torpan Karijoen Klokkasmäen kylältä. Tilalle hankittiin ensimmäiset lypsävät vuoden 1910 tietämillä.
Vuonna 1946 Juhon pojasta Alposta tuli isäntä. Alpo ja hänen vaimonsa Helle saivat kaksi poikaa ja kahdeksan tytärtä.
Ensimmäinen lypsykone hankittiin tilalle 1960-luvun lopulla. Navettaa on laajennettu kaikkiaan neljä kertaa. Nykyinen asuinrakennus valmistui vuonna 1993.
Vuonna 1981 Alpon ja Hellen nuorempi poika Keijo jatkoi tilan pitoa. Keijo ja vaimonsa Helena jatkoivat maitotilallisina tähän kevääseen saakka eli kaikkiaan 42 vuotta.
Viimeinen lehmä lähti tilalta maaliskuussa 2023, eikä tilalle jäänyt muitakaan eläimiä.
Vuonna 2016 Keijon ja Helenan poika Jaakko Järvenpää aloitti tilalla perunanviljelyn.
Vuonna 2021 valmistui perunavarasto, jonne mahtuu 1,5 miljoonaa kiloa perunaa. Perunaa aiotaan istuttaa tänä keväänä 60 hehtaaria.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
