Puolan tullissa lyhyen autojonon käsittely kesti tunnin ja 50 minuuttia. Kuva: Timo Rintakoski
Timo Rintakoski lähti viemään tarvikkeita Ukrainaan ja päätyi etulinjaan, jossa metsästä ilmestyi kaksi miestä rynnäkkökiväärit käsissään
Uutiskuvissa nähdään pala Ukrainaa, mutta mitä jää niiden ulkopuolelle? Ajoimme läpi maan, jossa sijaitsi rinnakkain kaksi eri maailmaa.Tilaajalle
Suomalainen avustusryhmä lahjoitti autot 65. mekanisoidulle prikaatille eteläisessä Ukrainassa lähellä rintamaa. Matkan järjesti ja organisoi mustapukuinen Ossi Kukkonen. Kuva: Timo RintakoskiOlin tammikuussa Riihimäki-rallin johtokeskuksessa töissä kuten aiemmin Ukrainan avustusmatkalla ollut ystävänikin. Ruokailutauolla hän kertoi matkastaan. Totesin, osin leikilläni, että jos matkoja on tiedossa, minulle voisi soittaa: ”Voin lähteä mukaan.”
Kului viikko ja puhelin soi. Seuraava avustusmatka olisi vajaan kuukauden kuluttua, ja yhden auton toisen kuljettajan paikka olisi vapaana.
Päätökselle jäi aikaa vuorokausi, sillä passitiedot tuli toimittaa pikaisesti käsittelyä varten. Seurasi kalenterin läpikäynti ja keskustelu vaimon kanssa. Vastaus oli kyllä. Samalla varmistuivat matkan tarkoitus ja arvioitu määränpää.
Joukko yksityisiä henkilöitä yhdessä Lion Defence Teamin kanssa oli hankkinut muun muassa droneja ja niiden tarvikkeita, aggregaatteja, paareja ja kantotuoleja sekä muuta lääkinnällistä tavaraa. Nämä lastattiin kolmeen pakettiautoon, jotka myös lahjoitettaisiin rintamajoukkojen käyttöön.
Autojen kylkeen liimattiin teippaus, jossa oli Suomen ja Ukrainan liput sekä ukrainaksi teksti ”suomalaiset patriootit Ukrainan puolesta”.
Kun kaikki oli pakattu ja autot tarkastettu, voitiin siirtyä laivaan ja kohti Tallinnaa. Kehnosti nukutun yön jälkeen oli herätys oli aamuviideltä. Tuleva mietitytti. Olin hyppäämässä johonkin, mistä minulla ei ollut mitään aavistusta.
Matka eteni sujuvasti aina Liettuaan saakka, jossa raskas liikenne alkoi olla jo sangen vilkasta. Tarrat autojen kyljissä herättivät reaktioita. Saimme hymyjä ja peukutuksia. Tulipa joku Virossa huoltoasemalla kädestä pitäen kiittelemään antamastamme panoksesta yhteisen asian vuoksi.
Mieli kohosi koko ryhmällä entisestään. Olimme oikealla asialla. Toki, saimme osaksemme myös nyrpeitä mulkaisuja venäjää puhuvilta huoltamoasiakkailta. Sekin antoi osaltaan lisää puhtia.
Aivan Ukrainan rajan tuntumassa Puolan poliisin ja rajavalvonnan partio pysäytti saattueemme. Papereita syynättiin, ja he huomasivat, että autoissa oli alla nastarenkaat. Ne on kielletty Puolassa, joten sakot siitä tuli.
Onneksi summa ei ollut päätähuimaava; selvisimme noin 20 eurolla per auto. Selittelyt Suomen keleistä ja matkan tarkoituksesta eivät auttaneet, mutta saimme kuitenkin jatkaa.
Aivan rajan tuntumassa kohtasimme ristiriitaisia tunteita herättäneen puolalaisfarmareiden mielenosoituksen. Kärjistetysti toiset kamppailevat elinkeinostaan, toiset elämästään.
Rajamuodollisuuksiin Puolan puolella kului tunti ja 50 minuuttia, vaikkei mitään sen suurempaa ruuhkaa ollutkaan. Ukrainan puolella selvisimme kohtuullisesti 40 minuutissa.
Pian rajan jälkeen sotatila antoi ensimmäiset merkit olemassaolostaan. Siltojen ja risteysten vierillä oli ampumabunkkereita. Mitä syvemmälle ajoimme, sitä enemmän miehitettyjä tarkastuspisteitä tuli vastaan.
Majapaikkamme sijaitsi Lutskissa, jonne pääsimme illan pimettyä. Sodasta ei oikeastaan näkynyt jälkeäkään. Nostoautomaatit toimivat, ja kaikki ruokatarpeet ja juomiset, joita tarvitsimme, löytyivät kaupasta. Arki näytti soljuvan päällisin puolin normaalisti.
Varsinainen etappimme kohden etelää alkoi seuraavana aamuna kello kuusi, jolloin tapasimme yhdyshenkilön Yuriy Khracenkon paikallisella huoltoasemalla. Hän jakoi radiopuhelimet yhteydenpitoa varten neljän auton kolonnallemme.
Moderni Ukraina vaihtuu neuvostoaikaiseen teollisuuteen, ränsistyneisiin kolhooseihin ja autioituviin maaseutukyliin.
Matka-ajan Zaporizzjan alueella sijaitsevaan kohteeseen arvioitiin olevan 13–14 tuntia. Iso on maa, tuumin itsekseni.
Aamupäivällä lähestyimme Kiovaa ja silloin näimme ensimmäiset konkreettiset sodan jäljet. Makarivin jälkeen Mylan kohdalla oli useita huoltoasemia. Osa niistä oli raunioina, ja yhden takapihalle oli pinottu useita palaneita siviiliautoja.
Tuhotut jalankulkusillat oli työnnetty syrjään. Tällä lyhyellä Kiovasta Zhytomyriin johtavan moottoritien osuudella 27 ukrainalaista siviiliä murhattiin maaliskuussa 2022. Myös tuhottu synnytysklinikka muistutti sodan julmuudesta.
Kiovan jälkeen suuntasimme kohti keskistä Ukrainaa ja valitsimme Dneper-joen eteläpuolisen reitin. Tiet olivat erittäin huonokuntoisia. Reikäistä asfalttia riitti enemmän kuin ehjää. Raskas liikenne oli yllättävän vilkasta. Koetimme pitää reipasta vauhtia.
Syvemmälle keskiseen Ukrainaan ja kaakkoon edetessämme kehittyneen ja modernin läntisen Ukrainan ja Kiovan alueen tunnelmat vaihtuivat menneisyyden kaikuihin: rapistunutta neuvostoaikaista raskasta teollisuutta, ränsistyneitä kolhooseja ja autioituvia maaseutukyliä.
Osuimme toisen maailmansodan aikaisen Korsunin-Cherkassyn taistelun muistomerkille sattumalta taistelun 80-vuotispäivänä. Sirpit ja vasarat sekä punatähdet oli riisuttu pois. Yuriy selitti, että Ukrainassa on käynnissä de-sovietikaatio. Neuvostoliittoon, sosialismin aikaan ja Venäjään halutaan tehdä selkeä pesäero.
Pahvilaatikoissa tuotiin lämmintä vaatetusta, sillä aavoilla aroilla on talvella kylmä tuuli ja jatkuva kosteus. Kuvassa oikealla siviilivarustuksessa ryhmän pikkubussia kuljettanut Valeriy Filipchukyhdessä prikaatin väen kanssa. Kuva: Timo RintakoskiSuurilla peltoaukeilla hedelmällistä mustan mullan maata riitti silmänkantamattomiin. Voi, kun tuota saisi peräkärryllisen omaan kasvitarhaan.
Myöhään illalla ohitimme Dnipron ja lähestyimme Zaporizzjaa. Siellä täällä alkoi näkyä liikkuvia ja asemissa olevia, droonien torjuntaan muokattuja avolava-autoja.
Lähestyimme sotatoimialuetta. Tarkastuspisteitä oli yhä enemmän, ja syyni muuttui yhä tarkemmaksi. Olimme jo aiemmin hankkineet ukrainalaiset SIM-kortit, jottemme herättäisi vihollisissa turhaa huomiota ulkomaisilla puhelinliittymillä.
Lopulta pääsimme perille noin tuhannen kilometrin taipaleen jälkeen 65. mekanisoidun prikaatin Zaporizzjan ja Orikhivin välisellä alueella sijainneeseen turvataloon. Vastassa oli prikaatin varakomentaja. Vieraita pidettiin kuin piispaa pappilassa. Olimme ilmeisen odotettuja.
Tuhdin iltapalan ja maljojen jälkeen meidät vietiin majapaikkaan ilmahälytyksen säestämänä. Kerrostalohuoneisto oli jonkun jo keväällä 2022 sotaa äkkiä pakoon lähteneen koti. Kaikki oli jäänyt niille sijoilleen, vain välttämätön pakattu matkaan. Mietin, miltä tuntuisi lähteä tietämättä, mitä tuleva tuo.
65. mekanisoidun prikaatin miehet purkavat avustustavaraa varastoihin prikaatin turvatalolla. Aggregaatit ovat tärkeitä erilaisten laitteiden lataamiseen sekä sähkön tuottoon työkaluille rintamalla. Kuva: Timo RintakoskiAamulla menin takaisin turvatalolle, jossa aamiaisen lomassa keskustelimme sotilaiden kanssa, osin tulkin välityksellä. Miehet olivat väsyneitä. Pitkä sota ja jatkuva epävarmuus tulevasta kuluttaa.
Luovutimme autot tavaroineen prikaatille. Tunnelma kohosi ja vapautui. Hymyjä tuli kasvoille, nauruakin kuului. Aito lämpö ja kiitollisuus välittyivät ilmeistä, eleistä ja puheista. Avun merkitys konkretisoitui jokaiselle.
Sitten tuli nopeiden jäähyväisten aika ja lähtö eteenpäin. Suunta oli eri kuin illalla. Ajoimme siis kohden rintamalinjoja.
Vauhti oli teiden kunnon huomioiden kovaa. Tämä johtui osin ”maan tavasta”, mutta osin haluttiin tehdä mahdollisten tarkkailijoiden seuraaminen vaikeammaksi. Drooneja liikkuu puolin ja toisin.
Ukrainassa kaupunkien rajoilla on usein isot, betonista valetut kaupungin nimiveistokset. Kävimme katsastamassa Orikhivin paadet. Niihin oli ripustettu kyseisellä rintamalohkolla taistelleiden joukko-osastojen liput. Matka jatkui kuvaustauon jälkeen.
Minibussin soittimesta alkoi soida ukrainalainen kansansävelmä Oi u luzi chervona kalyna. Puheensorina lakkasi aivan kuin joku olisi antanut käskyn. Kuljettajanamme toiminut, syöpähoitoja läpi käyvä Valeriy nosti peukalon ylös ja sanoi painokkaasti: ”Voitto tulee olemaan meidän. Suomalaiset ystävät ovat kanssamme. Jonain päivänä koko Ukraina on taas meidän.”
Pala kurkussa nieleskelimme, Valeriy, minä ja muut matkalaiset. Ukrainalaiset eivät antaisi periksi.
Eteläisen ja keskisen Ukrainan maaseutu autioituu ja maanviljelys keskittyy suurten maatalousyhtymien haltuun. Läntisessä Ukrainassa maanviljelys on perinteisten perhevetoisten maatilojen varassa. Kuva: Timo RintakoskiRintama lähestyi, ja maisema muuttui jollain tapaa synkemmäksi. Tiet olivat entistä huonompia, kylät hiljaisia ja talot rempallaan. Puissa ja pensaissa ei ollut edes silmuja. Kaikki oli ruskeaa ja harmaata. Muutama siviili oli jäänyt kotiinsa.
Liikkeellä oli pääasiassa sotilasajoneuvoja tai sotilaiden käytössä olevia siviiliautoja. Puiden suojissa oli naamioituna muutama MT-LB-kuljetusvaunu sekä muuta sotilaskalustoa. Yhtä nopeasti kuin aina lähdimme johonkin, myös yhtä nopeasti pysähdyimme puiden reunustamalle tieosuudelle keskelle niittyjä.
Kuljettajanamme toiminut, syöpähoitoja läpi käyvä Valeriy nosti peukalon ylös ja sanoi painokkaasti: ”Voitto tulee olemaan meidän. Suomalaiset ystävät ovat kanssamme.”
Samalla meitä kehotettiin laittamaan puhelimet kaiken varalta lentotilaan. Nousimme autosta ja lähdimme kävelemään niityn poikki kohden metsikköä. Ihmettelimme hiukan, miksi me tuonne suuntaamme.
Noin 50 metriä ennen metsän rajaa huomasimme liikettä pensaikossa. Vastaan tuli kaksi rynnäkkökiväärit olalla kulkevaa sotilasta. He katsoivat joukkoamme epäröiden. Kun eversti sanoi heille jotain, nousi hymy miesten kasvoille.
Metsästä paljastui hyvin naamioitu 122 mm:n 2S1-panssarihaupitsin asema, kuorma-auto sekä miehistön korsu. Aseman päällä oli vielä verkot droonihyökkäysten varalta. Haupitsilla oli siihen mennessä tuhottu 18 erilaista venäläisten teknistä laitetta.
Mutta heiltä puuttuivat silmät, eli drone, joka oli tuhoutunut hiukan aiemmin. Luovutimme Lion Defence Teamin joukkorahoituksella hankkiman Mavic 3 Pro -dronen. Tarve oli tälle suuri. Otimme kuvat ja paiskasimme kättä hyvästiksi.
Vaikka sotilaat olivat iloisia saamastaan dronesta, olivat he levottomia varttitunnin vierailun ajan. Huoli vihollisen tiedustelusta leijui väkevänä. Viikkoon kuvia ei sopinut julkaista missään kanavassa tai julkaisussa. Ehkäpä he sitten olisivat jo uudessa kohteessa.
Lähellä Orikhivia, oli alueen nimeä kantava kivipaasi, johon oli kiinnitetty Zaporizzjan suunnalla taistelevien joukko-osastojen liput. Kuva: Timo RintakoskiEdessä oli pitkä ajomatka takaisin Lutskiin. Valitsimme Dneperin pohjoispuolen reitin Pultavan kautta. Tiet eivät olleet yhtään parempia kuin vasta lähempänä Kiovaa. Ruokatauolla saimme aivan mahtavaa saloa tumman leivän ja raa’an sipulin kera sekä borssia. Enpä osannut arvata, että sianläskistä saa noin mahtavaa ruokaa.
Ulkonaliikkumiskielto alkoi kello 23.00. Jokaisella tarkastuspisteellä meidät pysäytettiin ja tivattiin, millä asialla väki liikkuu. Onneksi paperimme olivat kunnossa ja kuljettajamme oli paikallinen. Kun sanoimme olevamme Suomesta, meitä viittilöitiin eteenpäin.
Majapaikkaan saavuimme kahdelta yöllä jalat kipeänä ahtaassa autossa istumisesta. Koko reissu rintamalle kesti 44 tuntia, joista 32 tuntia olimme tien päällä.
Aamulla ei ollut kiire mihinkään, mutta pitkään aikaan emme saaneet unta. Olo oli levoton ja kokemani asiat pyörivät vahvasti mielessä. Kävelimme kaupungille, jossa ilmahälytys sulki tavaratalon. Brunssin jälkeen suuntasimme seuraavaan tapaamiseen.
Kävimme katsomassa keskusaukiolla muistoseinää, jossa oli kaikkien Lutskin alueen sankarivainajien kuvat aina 2013 Maidanin tapahtumista alkaen. Katselin kaatuneiden kuvia ajatuksiini vajonneena. Joukossa oli paljon ikäisiäni miehiä mutta myös nuoria sotilaita.
Äkkiä viereeni juoksi noin kolmevuotias tyttö, joka osoitti yhtä kuvaa huutaen ”batko, batko”. Minulla ei heti sytyttänyt, kunnes kaksi vanhaa rouvaa alkoi itkemään. Tajusin, että lapsi osoitti oman isänsä kuvaa.
Kodittomia koiria näkyi matkan aikana. Kuva: Timo Rintakoski- Osaston luetuimmat
