Posket eivät saa olla täyteläiset. Korvalehden on ulotuttava suupieleen, ihanteellinen hännän asento on ylälinjaan nähden ”kymmenen yli yhdeksän”.
Kyse on villakoiran rotumääritelmästä, mutta yhtä yksityiskohtaisia ulkonäön kuvailuja löytyy lukuisilta rotukoirilta.
Pelkästään villakoiran kirsuun liittyviä ominaisuuksia kuvaillaan rotumääritelmässä neljän rivin verran.
Luonteelle taas riittää kaksi riviä. Näillä riveillä villakoiran kerrotaan olevan muun muassa uskollinen.
Yksityiskohtaisiin kirsun kuvauksiin verrattuna ”uskollisuus” kuulostaa herttaisen ylimalkaiselta. Mietin, onko asuntoon teljetyllä ja hihnassa pidettävällä lemmikillä juuri vaihtoehtojakaan.
Luonteen merkityksen vähättelystä maksavat hintaa sekä ihminen että koira.
Vaikka koiran häntä näyttäisi piirulleen oikeaa aikaa, se ei paljon lämmitä, jos koira säikkyy kovia ääniä, jännittää rappusissa tai säpsähtää lapsia tai vieraita koiria.
Arkuus rajoittaa sekä koiran että ihmisen elämää.
Arasta koirasta ei myöskään aina ole pitkä matka koiraan, joka voi esimerkiksi purra.
Näyttelyihin mennään koiran kanssa silloin tällöin – jos ollenkaan. Arkuus sen sijaan on koiralle elinkautinen.
Miksi siis olemme jalostaneet koiria tuomareita varten, emmekä niiden kanssa eläviä ihmisiä varten? Tai jopa koiria itseään varten?
Luonnetesti on yksi osoitus siitä, etteivät luonneominaisuudet ole abstrakti, ihmisen ulottumattomissa oleva asia.
Ominaisuuksia voi mitata ja moniin niistä voi vaikuttaa.
Esimerkkinä nostetulta villakoiraltakin löytyy jo luonnetestiin liittyvä ihanneprofiili.
Jos kerran väitämme, että sisin on ulkokuorta tärkeämpää, on korkea aika elää ihanteiden mukaisesti.