Satoja laivoja vietiin Suomesta sotakorvauksena Neuvostoliittoon, ja vain yksi niistä palasi takaisin

Turson pilli huutaa kolme kertaa lähdön merkiksi Hietalahden rannassa Helsingissä, ja ääni on lähes väkivaltaisen kova. Höyrykonetta oli alettu lämmittää jo pari päivää aiemmin, joten savu on kertonut lähikerrostalojen asukkaille merelle lähdöstä jo ennen pilliäkin.

80 vuotta sitten Turso syntyi näillä sijoilla Hietalahden telakalla. Tuntuu uskomattomalta, että kannen alla jyskyttävät täysin alkuperäiset höyrykoneet, vaikka ne olivat täydessä työn touhussa päivittäin vuoteen 2004 asti.

”Höyrykoneet ovat ikuisia. Oli Turson onni, että se oli 60 vuotta aktiivikäytössä. Moottorille koituu enemmän hallaa, jos se jäähtyy ja sitä lämmitetään koko ajan”, sanoo Satamajäänsärkijä S/S Turso -yhdistyksen puheenjohtaja Pekka Snellman.

Tätä nykyä koneet laitetaan käyntiin kymmenisen kertaa vuodessa, ja silloin ajelulle pääsevät laivan ylläpitoa tukevat yhteistyökumppanit.

Höyrylaiva on kuin valtava vedenkeitin, joka syö noin 600 kiloa hiiltä tunnissa. Tämänpäiväisellä, kolmetuntisella risteilyllä palaa siis noin 2 000 kiloa hiiltä, ja sitä lapioi puolentusinaa miestä kannen alla uuneihin kuumissa oloissa.

Energialla pyöritetään 11:ä höyrykonetta, jotka antavat voimat muun muassa pumpuille, generaattorille ja jopa ohjaintehostimelle.

”Pietarin keikalla paloi 100 000 kiloa hiiltä. Se oli meidän ensimmäinen pitkä matkamme, joten kokemusta ei ollut vielä kertynyt hiilen käytöstä. Nyt kulutus on pienentynyt”, sanoo Snellman.

Konepäällikkö Timo Turunen kuuntelee kipparilta tulevia ohjeita ja mitoittaa konehuoneessa sen mukaan tehot kohdalleen. Kuva: Jarno Mela

Pietari kutsui Turson vuonna 2011 vanhojen laivojen festivaaliin ja maksoi siitä yhdistykselle huomattavan summan. Enää kutsua ei taida tulla.

Alus valmistui vuonna 1944 Wärtsilän-yhtymän Hietalahden telakalla. Talvet olivat tuolloin kylmiä, ja Helsingin kaupungin satamalaitos tarvitsi jäänsärkijää. 18,5 miljoonalla markalla syntyi parasta laatua.

Dieselkoneita ei vastapuolella sotiva länsi Suomelle myynyt, ja Saksa taas tarvitsi koneensa itse. Höyryyn jouduttiin tyytymään.

Turso valmistui sodan keskellä Hietalahden telakalla. Kukaan ei arvannut, että vuoden kuluessa se otettaisiin Helsingin kaupungilta pois pelkästään ilmoitusasiana. Kuva: Turso-yhdistys

Valitettavasti Suomi ehti nauttia Tursosta vain vajaan vuoden. Suomi hävisi jatkosodan ja joutui maksamaan Neuvostoliitolle vertaansa vailla olevat sotakorvaukset. Määräksi ilmoitettiin 300 miljoonaa dollaria, ja Neuvostoliitto vaati sen sotia edeltäneessä hintatasossa. Se lähes tuplasi summan.

Sotakorvaukset olivat katkera kalkki nieltäväksi. Olihan Neuvostoliitto aloittanut talvisodan ja ryöstänyt Suomelta kymmenesosan sen maa-alueesta. Silti se jatkoi Suomen painostamista koko välirauhan ajan ja ajoi siten Suomen jatkosotaan ja Saksan syliin.

Vuosina 1945–1949 sotakorvauksiin käytettiin 5–6 prosenttia bruttokansantuotteesta ja noin 15 prosenttia valtion menoista. Jos maksaisimme nyt samanlaisen siivun, summa olisi 13–14 miljardia euroa vuodessa.

Neuvostoliitto vaati korvaukset tavarassa ja määritteli itse mitä se tahtoi ja millä hinnalla. Vetureita vietiin itään 600, sähkömoottoreita 50 000, tehtaita 30, puutaloja… niin ja tietenkin laivoja. Erilaisia aluksia toimitettiin yli 500.

Kippari Jaakko Purolla on omakin höyrylaiva, satavuotias S/S Juno. Sillä perhe seilaa Saimaalla.  Kuva: Jarno Mela

Olemme jo hyvän matkaa rannasta ja ohitamme merellä Puolustusvoimien hallinnoiman saaren. Salossa heiluu punainen lippu, ja tykin piippu sojottaa ylös. Äkkiä putkesta pöllähtää savu ja kranaatti vilahtaa putkesta. Ääni saavuttaa Turson parin sekunnin viiveellä jämeränä kuin isku päähän.

Kippari Jaakko Puro soittaa puhelimella konehuoneeseen ja ilmoittaa, että pamaus ei kuulunut laivasta.

Suomalaiset lähettivät Turson työtehtäviin Leningradin edustalle 1945. Sikäläiset viranomaiset iskivät silmänsä siihen. Niinpä Neuvostoliitto ilmoitti pian, että Turso luovutetaan sotakorvauksena. Pian he tahtoivat 20 samanlaista lisää – mutta suoraan telakalta.

Helsingin kaupunki sai valtiolta korvauksena 25 miljoonaa markkaa. Kaupunki protestoi hinnasta, eikä turhaan. Kun Turson korvaaja tilattiin pari vuotta myöhemmin, hintalappu oli 57,4 miljoonaa. Loppujen lopuksi uusi alus tuli maksamaan osin inflaation vuoksi 91,6 miljoonaa markkaa.

Turson lisäksi 103 aktiivikäytössä ollutta alusta koki saman kohtalon. Satamajäänsärkijä Turso jatkoi elämäänsä Taifun-nimisenä Neuvostoliiton lipun alla.

Turso jatkoi elämäänsä silloisen Leningradin edustalla. Kuva: Rami Wirrankosken kokoelma

Neuvostoliiton romahdettua Taifun päätyi 1995 venäläisen Eco Phoenix Holdingin omistukseen ja ahkeroi Pietarin edustalla öljyalan hommissa.

Suomalaisen öljyfirman toimitusjohtaja Tommy Vertti sai kuulla 2002 liikeneuvottelujen yhteydessä isänniltä Pietarissa, että heillä oli muuten vanha suomalainen hinaaja. He olivat luopumassa siitä, ja vaihtoehtona oli romutus tai myynti.

Vertti kokosi taakseen suomalaisia yhteiskumppaneita ja ryhtyi puuhaamaan Turson hankintaa Suomeen. Kaksi vuotta kestäneen hankkeen aikana hän ehti kuolla ja Suomen Höyrypursiseuran silloinen puheenjohtaja eli ”kommodori” Pekka Snellman jatkoi ponnisteluja.

Haminan kaupunki oli pitkään kiinnostunut siitä mutta vetäytyi lopulta. Pelastajaksi ja ratkaisevaksi rahoittajaksi nousi lopulta kustantaja, Sanoma-yhtymän pääomistaja Aatos Erkko.

Samalla kehä umpeutui. Erkon isä Eljas Erkko toimi ulkoministerinä talvisodan alla ja aikana. Hän johti neuvotteluja, jotka katkesivat lopulta Neuvostoliiton hyökkäykseen.

Laiva-lehden päätoimittaja Rami Wirrankoski (vas.) ja S/S Turso -yhdistyksen puheenjohtaja Pekka Snellman ovat olleet isossa roolissa aluksen paluussa ja kunnostuksessa. Kuva: Jarno Mela

Snellman oppi tuntemaan Aatos Erkon hyvin projektin aikana. Hän ei osaa sanoa, oliko Erkolla syvempi motiivi tukea hanketta kuin kiinnostus höyrylaivoihin.

”Neuvottelut käytiin venäläisten kanssa matalalla profiililla, sillä pelkäsimme, että joku venäläinen viranomainen puuttuu siihen. Lisäksi piti varmistaa omistajuus, jota selvitteli kaksikin asianajotoimistoa”, Snellman kertoo.

Loppujen lopuksi kauppa tehtiin 100 000 euron hinnasta.

Kunnostukseen upposi sittemmin pari miljoonaa, ja ylläpitoon menee muutama kymppitonni vuodessa.

Yhteistyökumppaneita tarvitaan vastedeskin. Sähköön kuluu helposti kymppitonni vuodessa, joten ensi talvi ollaan ilman peruslämpöjä. Myös energiajätti Helenin hiilisponsorointi loppuu, koska yhtiö luopuu kivihiilestä 2025. Siksi Turson höyrykoneet saattavat pyöriä joskus tulevaisuudessa öljyllä, kuten neuvostovuosina.

Höyry yhdistetään helposti hiileen, mutta energian voi ottaa muustakin, kuten polttoöljystä tai vaikkapa puusta.

Auton taskuparkki kadulla on taatusti helpompaa kuin höyrylaivan parkkeeraus rantaan. Kuva: Jarno Mela

Moni höyrypursiseuran aktiivi omistaa höyrylaivan. Snellman yksi heistä, samoin kippari Jaakko Puro vaimonsa Sohvi Puron kanssa.

”Pari mottia metrin halkoa menee kevyesti tunnissa”, sanoo Suomen höyrypursiseuran ensimmäinen naispuolinen kommodori eli puheenjohtaja.

Reissu alkaa olla ohi. Laivan pilli huutaa taas, mutta nyt vain kerran.

Turso on palannut kotiin.