Kaarlo Maaningan elämässä juoksu pysyy edelleen, vaikka hänelle on asennettu sydämentahdistin. Kuva: Johannes Tervo
Juoksija Kaarlo Maaninka treenasi olympialaisiin työajallaankin: Metsurinsaappaat jalassa juoksuvetoja suolla
Kaarlo Maaninka juoksi itsensä suomalaisten sydämiin tuomalla kaksi mitalia Moskovan olympialaisista. Elämän tärkeimmän matkansa hän on taivaltanut toisaalla.Tilaajalle
Kaarlo Maaninka kertoo, että yksi menestyksen salaisuuksista oli se, että hän oppi kuuntelemaan kroppaansa ja huomioimaan levon ja palautumisen tärkeyden. Kuva: Johannes TervoSe on yksi suomalaisen urheilun tähtihetkiä – vuoden 1980 Moskovan olympialaisten 10 000 metrin finaali. Kolme etiopialaista ja kaksi suomalaista tulevat yhtenä joukkona viimeiselle kierrokselle.
Miruts Yifter nykäisee kärkeen, olympialegenda Lasse Virén jää kyydistä, mutta arvokisojen ensikertalainen Kaarlo Maaninka aloittaa hurjan rynnistyksensä ja pinkoo kahden etiopialaisen ohi hopealle.
Maaninka, 70, istuu kauhajokelaisella huoltoasemalla ja muistelee sensaatiomaista hopeajuoksuaan askeleen tarkkuudella.
”Sovimme ennen finaalia Lassen kanssa, että lähdemme vetämään kuuden kilometrin kohdalla. Tavoitteena oli saada Yifteriltä loppukiriä pois, mutta hänen kirilleen ei voinut mitään”, Maaninka muistelee.
Maaninka saavutti Moskovassa vielä 5 000 metrillä pronssia. Hän on Suomen toistaiseksi viimeinen juoksun olympiamitalisti.
Olympiakisojen finaalia seurasi Lenin-stadionilla yli 100 000 katsojaa. Maaninkaa ei jännittänyt. Hän mietti lähtöviivalle tullessaan, että nyt hän saa vihdoin näyttää osaamisensa urheilukansalle.
”Se on ehkä paras tunne, joka siinä hetkessä voi olla. Moni hermoilee juoksunsa pilalle jo edellisiltana.”
Maaningan aktiivivuosina suomalaisen kestävyysjuoksun taso oli kova ja laaja, mutta nykyisin tilanne on päinvastainen. Uusia mitalisteja ei ole näköpiirissä.
”Meillä pitäisi olla vähintään kolme neljä juoksijaa Euroopan huipulla. Minulla oli kilpakumppaneina Virén ja Martti Vainio. Jos voitin Vainion, tiesin vauhtini riittävän Euroopan kärkeen”, Maaninka sanoo.
Kaarlo Maaninka
Syntynyt vuonna 1953 Posiolla. Asuu Kauhajoella.
Entinen kestävyysjuoksija. Saavutti hopeaa (10 000 m) ja pronssia (5 000 m) Moskovan olympialaisissa 1980. Teki molemmilla matkoilla omat ennätyksensä. Toi Suomen ainoat yleisurheilumitalit Moskovasta.
Voitti maastojuoksun Suomen mestaruuden 1978, 1979 ja 1980 ja 10 000 metrin Suomen mestaruuden vuonna 1979.
Perheeseen kuuluu vaimo, kaksi lasta ja neljä lastenlasta.
Valmistui vuonna 1976 metsätyönjohtajaksi. Jäi eläkkeelle kuusi vuotta sitten. Tarjoaa nykyään yrityksensä kautta tieisännän palveluja.
Harrastaa juoksua ja luonnossa liikkumista.
Maaningan polku huippu-urheilijaksi oli hyvin erilainen kuin tämän päivän urheilijoilla. Hän on lähtöisin suurperheestä Posion Maaninkavaarasta.
Maaningan äidillä oli edellisestä avioliitostaan kolme lasta, perheen leski-isällä seitsemän. Kun yhteisiä lapsia syntyi vielä kolmetoista, niin maatalon tuvassa riitti vilskettä.
”Leikkikavereista ei ollut puutetta, ja koska naapurissakin oli suurperheitä, saimme koottua helposti jalkapallojoukkueet.”
Maaninka urheili lapsuudessaan paljon ja monipuolisesti.
Vuonna 1967 tapahtui mullistava asia. Nuori Jouko Elevaara alkoi valmentaa kylän nuoria juoksijoita. Hän teki harjoitusohjelman, jota alettiin toteuttaa Maaninkavaaran kyläkoulussa.
”Kun teimme Isojoella ojalinjoja, juoksin metsurinsaappaissa suolla pitkiä harjoitusvetoja.”
14-vuotiaana Maaninka oli lupaava juoksija. Hän ei kuitenkaan ehtinyt harjoitella riittävästi, koska hän oli kiinni maatilan töissä.
Leipä tuli perheelle karjasta sekä maa- ja metsätöistä. Maaningan harmiksi heinätyöt osuivat aina päällekkäin nuorten SM-kisojen kanssa. Valmentaja Elevaarakin tuli nostamaan heiniä seipäille, jotta he pääsisivät SM-kisoihin.
”Isä sanoi, että ensin tehdään työt ja sitten juostaan. Heinäaikaan niitin traktorilla yötä päivää, jotta pääsisin kisoihin. Valmet 565:n kytkin oli raskas, ja ratti täryytti käsille. Kun menin peltotöistä suoraan kisoihin, juoksemisesta ei tahtonut tulla mitään.”
Maaninka ei halunnut jatkaa kotitilan viljelyä. Hän muutti kotoa 20-vuotiaana ja hakeutui metsäalalle. Hän pääsi työnjohtajakouluun Hämeenlinnaan. Hämeessä hän tapasi tulevan vaimonsa Orvokin. Pariskunta muutti Kauhajoelle vuonna 1977.
Moskovan olympialaiset olivat Maaningan ykköstavoite. Hän alkoi intensiivisesti luoda kestävyyspohjaa, koska tiedossa oli, että kympillä juostaisiin alkuerät ja vitosella alku- ja välierät.
”Heräsin usein viideltä ja kävin kymmenen kilometrin lenkillä ennen töihin lähtöä. Harjoittelin myös työpäivien aikana. Kun teimme Isojoella ojalinjoja, juoksin metsurinsaappaissa suolla pitkiä harjoitusvetoja”, Maaninka muistelee.
Olympiavuonna Maaningan perheessä elettiin ruuhkavuosia. Vaimo hoiti kotona perheen 2- ja 3-vuotiaita lapsia. Maaninka otti virkavapaata ja laittoi kaiken olympiakortin varaan.
Rahakkaita sponsorisopimuksia ei vielä tuohon aikaan ollut. Urheiluliitto maksoi ulkomaan leirin, ja oma seura Kauhajoen Karhu antoi pientä tukea.
”Käytin vuoden aikana kaikki säästöni. Sanoin vaimolle, että jos en pärjää olympiakarsinnoissa, niin sitten eletään näkkileipälinjalla.”
Vuonna 1981 Maaningan isä kuoli. Hän alkoi kärsiä kuolemanpelosta.
Maaninkaa ei aluksi valittu olympialaisiin, vaikka hän oli rikkonut kansainvälisen karsintarajan. Syynä oli särmikkään valmentajan Elevaaran ja Urheiluliiton huonot välit.
Maaninka sai taaksensa kansanliikkeen. Äkäiset ihmiset soittivat jopa radioon vaatien liittoa muuttamaan valintoja.
Maaninka päästettiin kisoihin vasta olympiakomitean myöntämän ylimääräisen testijuoksun myötä.
Elämä mullistui olympiamenestyksen myötä. Maaninkaa juhlittiin kotona suomalaisen juoksumaineen pelastajana.
”Menin minne tahansa, niin ihmiset tunnistivat ja tulivat juttelemaan. Edustustilaisuuksia tuli paljon. Julkisuus tuntui minusta todella vieraalta”, Maaninka muistelee.
Syksyn tullen olympiahuuma hälveni ja virkavapaa päättyi. Maaninka palasi metsätyönjohtajan töihin.
”Muistan ensimmäisen aamun. Istuin kannon päälle ja avasin termospullon. Linnut lauloivat. Mieleni valtasi tunne, että nyt saan vihdoinkin olla rauhassa.”
Vuonna 1981 Maaningan isä kuoli. Hän alkoi kärsiä kuolemanpelosta. Samalla hän alkoi pohtia uskonasioita.
Kun Maaninka oli lähdössä leirille Yhdysvaltoihin, hän kipaisi Kauhajoen kirjakaupasta pienen Raamatun. Hän luki Raamatun viidessä viikossa läpi. Siitä alkoi matka, jota Maaninka kuvailee elämänsä tärkeimmäksi.
Kotiin palattuaan hän alkoi käydä hengellisissä tilaisuuksissa. Lopulta hengellinen koti löytyi helluntaiseurakunnasta.
”Menin helluntaikokoukseen ja istuin takariviin, jotta saisin kiperän paikan tullen kipaistua karkuun. Mutta en lähtenyt pakoon, vaan annoin tilaisuuden jälkeen elämäni Jeesukselle.”
Maaningan juoksu-ura päättyi loukkaantumiseen, eikä häntä nähty Helsingin vuoden 1983 MM-kisoissa. Urheilu-urasta ei jäänyt mitään hampaankoloon.
”En olisi ikinä uskonut, että lähden Posion pikkukylältä, pääsen näkemään maailmaa ja tutustumaan uusiin ihmisiin”, Maaninka sanoo kiitollisena.
Maaninka jäi eläkkeelle kuusi vuotta sitten. Hän teki 40 vuoden mittaisen uran metsätyönjohtajana ja esimiehenä oja- ja tienpuolella.
Nykyisin hän toimii yrittäjänä. Hän hoitaa vaimonsa kanssa tiekuntien asioita.
Juokseminen on edelleen tärkeä osa elämää. Maaninka on osallistunut veteraanijuoksukisoihin ja käynyt kilpailemassa myös ulkomailla.
Muutama vuosi sitten hän sai sydämentahdistimen, mutta juoksuharrastus jatkuu. Tavoitteena on käydä juoksemassa kolme kertaa viikossa, 5–10 kilometrin pituisia lenkkejä.
Suvun juoksuperinnettä jatkaa 17-vuotias tyttärenpoika. Hiljattain Maaninka koki isoisänä tähtihetken, kun poika kysyi häneltä harjoitusohjelmia.
”Odotin tuota hetkeä pitkään, koska minulla on mapissa kaikki harjoitusohjelmat 17-vuotiaasta lähtien. Käyn usein pojan kanssa lenkillä, mutta hän jättää minut kuin seisomaan. Joudun pyytämään, että mentäisiinkö vähän hiljempaa.”
- Osaston luetuimmat
