Hiekkaparret lehmille olivat Aino-tyttären idea. Hienoa hiekkaa parsiin saadaan tontilla sijaitsevilta harjuilta. Kuva: Jarno Mela
”Ennen ilo osattiin ottaa pienestä, nykyään tarvitaan melkein maailmanympärimatka” — 50 laatumaitovuotta on tuonut Riihimäen perheelle työtä ja kiitollisuutta
Harvinainen saavutus on vaatinut kovaa työtä, mutta Seppälän tilalla osataan olla myös kiitollisia sukutilalta saaduista kokemuksista ja muistoista.Tilaajalle
Seppo ja Ulla Riihimäen pyörittämän Seppälän tilan navettaan astelivat ensimmiset ayrshiret 1960-luvulla. Niiden jälkeläisiä on karjassa yhä. Länsisuomenkarjaa hankittiin uudelleen 1990-luvulla, vaikka Aulikki-äiti ei tyttärensä päätöksestä niin pitänyt. ”Hänen mielestään lsk oli huonolypsyinen rotu”, Ulla Riihimäki kertoo. Kuva: Jarno MelaMitä tarvitaan, jotta saadaan tuotettua 50 vuotta laatumaitoa?
Yksi resepti harvinaiseen keitokseen löytyy Ulla ja Seppo Riihimäen tilalta Lammilta.
Walter Ehrströmin säätiö palkitsi Riihimäet tiistaina kymmenien muiden maidontuottajien tavoin korkeimman laatuluokan maidon tuottamisesta.
50:een laatumaitovuoteen yltäneitä tiloja oli heidän lisäkseen Suomessa kaksi.
Jotta tavoitteeseen päästäisiin, on ensin otettava reilu loraus määrätietoisuutta. Ei liene ripaus maalaisjärkeä ja pientä hulluuttakin pahitteeksi.
Saavutukseen ei yksi sukupolvi riitä. On siis kaadettava soppaan useamman emännän ja isännän työ.
Seppälän tilalla tuon työn aloittivat Aulikki ja Heikki Seppälä.
Ulla ja Seppo siirtyivät ohjaksiin vuonna 1990. Keuruulainen maatilan poika ja lammilainen maitotilan tyttö olivat tutustuneet toisiinsa Viikissä opiskeluaikoina.
Keitokseen tarvitaan myös suotuisat olot.
Lammilta löytyy hikeviä maita, jotka sopivat hyvin maidontuotantoon. Mitä hikevämpi maaperä, sitä paremmin vesi nousee ylöspäin kasvien saataville.
Kylän alue tosin on hallanarka, Ulla Riihimäki virkkoo.
Lehmiä näillä tienoilla on ollut iät ja ajat.
Ullan isoisän isä Jooseppi omisti maatilan tien toisella puolella ja osti myöhemmin myös Seppälän. Velkaa riitti, mutta riitti myös maauskoa.
Hirrestä tehty vanha päärakennus seisoo yhä kolean ja vaikuttavan näköisenä tontin rajalla.
Seutu oli 1800-luvulla varsin toisenlaista, Ulla kertoo. Susiakin vilisti metsissä kuulemma niin, että järven yli reellä mentäessä niitä piti hätistellä kauemmas, jotta hukat eivät olisi hypänneet hevosen lautasille.
Toista oli muinoin myös lehmien pito. Maito oli sesonkitavaraa: Kesä lypsettiin ja talvet sitkuteltiin niillä vähillä rehuilla, mitä oli saatu.
Raija Penttinen ja Hilkka Vanhatalo käsinlypsyllä vuonna 1956. Kannukonekin oli jo käytössä. Tilalla suuri edistysaskel oli putkilypsyyn siirtyminen 16 vuotta myöhemmin. Kuva: Jarno MelaJotta saataisiin laatumaitoa, mukaan on mitattava myös pätevä meijeri.
Juustoistaan tunnettu Lammin osuusmeijeri perustettiin vuonna 1904.
Meijerissä tehtiin aikoinaan jopa 80-kiloisia, pyöreitä tahkojuustoja.
Helsingin Sanomat tituleerasi 1992 Lammin mustaleimaa otsikossaan ”juustojen kuninkaaksi.”
Rehuista meijeri oli tarkka, sillä heikkolaatuinen rehu saattaisi aiheuttaa juustoon virhekäymistä, Ulla ja Seppo muistelevat.
Lammin erikoisuus oli se, että palkintolusikan saamiseksi vaadittiin E-luokan maidon lisäksi myös säilörehuanalyysi.
Juustojen markkinointi tapahtui Valion kautta.
Monet pienet teot auttavat huolehtimaan maidon puhtaudesta. Ulla Riihimäki pesee saappaat huolellisesti siirtyessään tilasta toiseen. Kuva: Jarno MelaHyvään tulokseen yltää harvoin yksin.
Seppälän tilalla keitokseen on tarvittu koko perheen apua.
”Äidille hyvä maidonlaatu oli kunnia-asia”, Ulla muistelee. ”Hän jupisi välillä, kuinka Lammin meijeri on niin tarkka. Ehrströmin säätiö hyväksyi laatuvirheen vuodessa, meijeri ei yhtään.”
Kun laatumaitoa oli tuotettu 10 vuotta, Lammin meijeri antoi perheelle kehystetyn palkintotaulun.
Kyseinen taulu roikkui Aulikin huoneessa vielä eläkekodin seinälläkin.
Aulikki-äiti menehtyi vuonna 2016. Lehmistä hän oli kiinnostunut loppuun saakka, Ulla sanoo.
Maidon perusta ovat hyvät rehut. Peltotöitä on tehty Seppälän tilalla koko perheen voimin. Heinänteossa yhdestä seipäästä sai 5 penniä, Raija Penttinen muistelee. Jäätelötuutin sai kauppa-autosta 60 pennillä. Kuvassa myös Hilkka Vanhatalo ja isoisä Emil Seppälä (s. 1883). Kuva: Jarno MelaSisko Raija Penttinen rakasti lehmiä pienestä pitäen niin, että aikoi ensin karjanhoitajaksi. Kun koulussa piti tehdä esitelmä harrastuksista, ei sisko tiennyt, mistä olisi puhunut: Tilalla ja navetassahan aika meni!
Myöhemmin tilan kehittämiseen on osallistunut myös nuorempi polvi.
Idea hiekkaparsiin tuli Aino-tyttäreltä, joka on myös eläinlääkäri. Alusta auttaa pitämään lehmät puhtaana. Anna-tytär taas työskentelee jalostusneuvojana.
Kun Ulla ja Seppo lähtivät Helsinkiin palkintotilaisuuteen, tilalla päivysti poika Pekka Riihimäki.
Ennen kuin laatumaitokeitos on valmis, täytyy joukkoon sekoittaa vielä annos teknologiaa.
Tilatankit tulivat tienoolle 1960—1970-luvun taitteessa.
Muutamaan kertaan lypsyrobottiin on tullut teknisiä ongelmia, jotka ovat lisänneet solumaidon määrää, Ulla Riihimäki kertoo. ”Yksi osa karjanhoitajan vastuullisuutta on seurata, että laitteet toimivat ja tilata huoltomies tarvittaessa.” Kuva: Jarno MelaJotta tilalle saatiin tankki, piti ensin toimittaa vesinäyte, josta veden laatu todettiin riittäväksi tankin pesua varten.
Ennen maito kylmennettiin jäävesialtaassa, Ulla muistelee. Vedessä olleita tonkkia piti käydä välillä sekoittamassa. Maitoauto kävi kahdesti päivässä.
Ulla ja Raija pesivät lypsimet ja putkilypsykoneen päästinlaitteen osat vuorolauantaisin happamalla ja emäksellä. Tavalliset pesuaineet ovat emäksisiä, mutta hapanpesu irrottaa maitojäämät parhaiten, Seppo kertoo.
1993 navetta laajennettiin pihatoksi ja lehmille saatiin lypsyasema.
Viimeisin harppaus koettiin vuoden 2019 lopussa. Silloin tila siirtyi robottiaikaan.
Kun lypsyrobotti ensi kerran pesi itse itsensä, Ulla tunsi olonsa kummalliseksi seuratessaan toimitusta tumput suorina. Enää ei tarvinnut tehdä mitään!
”Täytyi vaan luottaa laitteeseen ja seurata sitä.”
Eikä sovi reseptistä unohtaa maidon kannalta tärkeimpiä tekijöitä: lehmiä.
Kun Ulla oli lapsi, lypsäviä oli tilalla 16. 1960-luvun tilaksi paikka oli suuri. Aluksi naudat olivat pelkästään länsisuomenkarjaa.
Matkalle on mahtunut hienoja yksilöitä, kuten 1960-luvulla karjassa vaikuttanut ayrshire Lippa. Se oli 50-tonnari ja siitä myytiin vuonna 1972 sonnivasikka Seppälän Ässä keinosiemennykseen.
Nykyään satatonnareita on karjassa 17.
On myönnettävä, että 50 vuoden laatumaidon resepti on lopulta liian pitkä tavallisen lehtijutun katettavaksi: Pitäisi kertoa rehuista, puhua näytteiden otosta, lomittajista, tautisuluista...
Ehkä mukaan tarvitaan vielä muutakin. Perheen kuva-albumissa näkyy hymyileviä kasvoja. Nauravaisia naisia rannalla uimassa, pienet tytöt ja isoisä pellolla heinää tekemässä.
Vaikka ihmiselämään mahtuu vaikeuksia ja kovaa työtä, on muullekin ollut täällä selvästi sijaa.
”Ennen ilo osattiin ottaa pienestä. Nykyään tarvitaan suurin piirtein maailmanympärimatka”, Ulla pohtii.
Ehkä mukaan tarvitaankin vielä yksi ainesosa: Kiitollisuus niistä kaikista lahjoista, mitä elämältä on saatu.
Walter Ehrström -mitali
Mitali voidaan myöntää meijerin ehdotuksesta hyvän ja hygieenisen maidon tuottamisessa ansioituneelle maidontuottajalle.
Hygieeniset vaatimukset täyttävä maito tarkoittaa E-luokan maitoa. Se on maidon paras laatuluokka.
Pronssisen mitalin saa 10:stä perättäisestä vuodesta E-luokan maitoa, hopeisen kahdestakymmenestä ja kultaisen kahdestakymmenestäviidestä vuodesta.
Mitali voidaan myöntää ehdot täyttävälle tuottajalle, vaikka tila on kesken arvostelujakson siirtynyt toisen meijerin piiriin tai tilalla on tehty sukupolvenvaihdos.
Säätiön hallituksen päätöksellä mitali voidaan myös myöntää esimerkiksi sellaiselle tiedemiehelle, asiantuntijalle tai järjestölle, jonka työ on ollut erikoisen merkityksellistä Suomen maitohygienialle.
Kaikki palkitut maidontuottajat löydät maitohygienialiiton verkkosivuilta osoitteesta maitohygienialiitto.fi
- Osaston luetuimmat
