Nurmirehujen kivennäis- ja hivenaineiden pitoisuuksissa isoja poikkeamia – riskirajat ylittyivät monella tilalla viime vuonna

Säilörehu- ja heinänäytteissä esiintyi Eurofins Viljavuuspalvelun mukaan useita huomattavia poikkeavia kivennäis- ja hivenainepitoisuuksia vuonna 2025.

Huomiota ja huolta herättivät etenkin korkeat kaliumtasot, molybdeenin vaikutus kuparitasapainoon sekä seleenin matalat ja korkeat pitoisuudet.

Poikkeuksille ei ole löytynyt selkeää alueellista tai muuta selittävää tekijää, vaan vaihtelu näyttäytyy pääosin tilakohtaisena, kertoo myyntipäällikkö Manna Kaartinen Eurofinsiltä.

Eurofinsin analysoimat säilörehu- ja heinänäytteet kattavat laajasti suomalaisia tuotanto-olosuhteita.

Kivennäisten ja hivenaineiden merkitys eläinten ruokinnassa näkyy usein selvästi hitaammin kuin esimerkiksi energian ja valkuaisen. Kivennäis- ja hivenaineet vaikuttavat tyypillisesti muun muassa hedelmällisyyteen, vastustuskykyyn ja elinvoimaan.

Hivenaineiden kohdalla turvallinen ja toimiva saantimäärä sijoittuu usein varsin kapealle alueelle. Sekä puute että liiallinen saanti voivat heikentää eläinten terveyttä ja tuotosta.

Kaartinen on verrannut tuloksia prosenttiosuuksina, koska analyysipaketit vaihtelevat eikä kaikkia määrityksiä ole käytettävissä kaikista näytteistä.

Kaliumin pitoisuus oli yli 30 grammaa kilossa noin joka kymmenennessä näytteessä.

”Sitä voidaan pitää ruokinnallisesti korkeana”, Kaartinen toteaa.

Korkea kalium heikentää magnesiumin imeytymistä ja vaikuttaa kationi–anionitasapainoon. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vaikka magnesiumia olisi analyysin mukaan riittävästi, sen hyväksikäyttö voi jäädä puutteelliseksi.

Myös kalsiumpitoisuudet vaihtelivat merkittävästi. Säilörehujen keskiarvo oli noin 4,6 g/kg ka (grammaa kilossa kuiva-ainetta) ja heinien 2,7 g/kg ka, mutta yksittäiset näytteet nousivat jopa 21 g/kg ka tasolle.

Erityisesti apila- ja sinimailaspitoiset säilörehut nostavat kalsiumtasoa, mikä vaikuttaa suoraan kalsiumin ja fosforin suhteeseen ja sitä kautta luuston kehitykseen, kestävyyteen sekä poikimisen aikaisiin kalsiumaineenvaihdunnan riskeihin, Kaartinen kertoo.

Molybdeeni ei yleensä aiheuta naudoille ongelmaa yksinään, vaan sen vaikutus liittyy kuparin hyväksikäyttöön. Pötsissä molybdeeni ja rikki muodostavat yhdisteitä, jotka sitovat kuparia ja heikentävät sen imeytymistä.

Vuoden 2025 aineistossa heinien keskiarvo oli noin 1,3 mg/kg ka ja säilörehujen noin 1,9 mg/kg ka. Vaihteluväli oli jopa 0,2–11,6 mg/kg ka.

Säilörehunäytteistä noin 13 prosenttia ylitti 3 mg/kg ka tason, jota voidaan pitää riskirajana kuparin hyväksikäytölle.

Tilannetta ei voida aina ratkaista pelkästään lisäämällä kuparia, sillä kupari kertyy elimistöön ja sen liiallinen saanti voi aiheuttaa myrkytysriskin.

Korkea molybdeeni kaventaa käytännössä turvallista kuparin saantialuetta. Tilanne on ruokinnan kannalta haastava, sillä eläin voi kärsiä samanaikaisesti toiminnallisesta kuparivajeesta ja kerryttää kuparia elimistöön, Kaartinen selittää.

Hivenaine molybdeeni on ongelmallinen erityisesti lampaiden ruokinnassa, sillä niiden kupariaineenvaihdunta on herkempi kuin naudoilla. Kuvituskuva, ei liity ongelmiin.  Kuva: Lari Lievonen

Molybdeeni on erityisen ongelmallinen lampaiden ruokinnassa, koska niiden kupariaineenvaihdunta on herkempi kuin naudoilla. Korkeamolybdeeninen karkearehu voi rajoittaa täysrehun käyttöä voimakkaasti.

Korkeimmat viime vuoden mitatut molybdeenipitoisuudet rajoittaisivat kyseisen rehun osuuden ruokinnassa käytännössä noin viidennekseen päiväannoksesta.

Toisin sanoen rehu, joka on naudalle vielä käyttökelpoinen tasapainotettuna, ei välttämättä sovellu lampaille.

Korkeat seleenipitoisuudet korostuvat erityisesti hevosten ruokinnassa, koska niiden karkearehun syöntimäärä voi olla suuri suhteessa painoon. Kuvituskuva, ei liity heinän poikkeaviin pitoisuuksiin.  Kuva: Sanne Katainen

Seleeniä on Suomen maaperässä luontaisesti hyvin vähän, joten sitä pitää lisätä vuosittain pelloille lannoitteissa. Viime vuoden rehuanalyysien tuloksissa esiintyi kuitenkin myös yllättävän korkeita seleenipitoisuuksia. Tilastoaineisto jakautuikin selvästi kahteen ääripäähän.

Pitoisuuksien vaihteluväli ulottui alle 5 µg/kg kuiva-ainetta yli 650 µg/kg kuiva-ainetta. Yli puolet näytteistä sijoittui alle suositusrajan 90 µg/kg ka, mutta joukossa oli myös selvästi kohonneita arvoja.

Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen (EFSA) on asettanut seleenipitoisuuden ylärajaksi täysrehuissa 0,5 mg/kg ka. Jos verrataan tähän raja-arvoon, säilörehuista noin viisi prosenttia ylitti tämän rajan, heinänäytteistä vain muutama.

Korkeat seleenipitoisuudet korostuvat erityisesti hevosten ruokinnassa, koska niiden karkearehun syöntimäärä voi olla suuri suhteessa painoon.

Hevosten seleenin saannissa keskeinen tekijä on päivittäinen kokonaissaanti. Tyypillinen tarve on noin 1–2 mg päivässä, ja pitkäaikaisen saannin noustessa yli noin 3–5 mg/päivä tasolle riski haittavaikutuksille kasvaa.

Jos hevonen syö 10 kiloa kuiva-ainetta rehua, jonka seleenipitoisuus on tavoitealueen ylärajalla (250 µg/kg ka), päivittäinen saanti nousee jo noin 2,5 mg tasolle. Tämä ei vielä ole ongelmallinen, mutta jättää vain vähän turvamarginaalia muun ruokinnan seleenille.

Jos heinän seleenipitoisuus on jo valmiiksi korkea, joudutaan käytännössä joko laskemaan turvallinen päiväsaanti, ottamaan huomioon mahdollinen kivennäislisä ja tarvittaessa rajoittamaan kyseisen rehuerän käyttöä

Sekä molybdeenin että seleenin kohdalla keskeinen havainto oli, että poikkeavat pitoisuudet eivät keskittyneet tietylle alueelle, eivät liittyneet yksiselitteisesti rehutyyppiin eivätkä selittyneet yhdellä tekijällä.

”Vaihtelu näyttäytyy pääosin tilakohtaisena, mikä tekee kivennäisruokinnan suunnittelusta vaikeaa ilman analyysitietoa. Pitoisuuksien jääminen oletusten varaan lisää riskiä puutoksiin ja liialliseen saantiin”, Kaartinen toteaa.

”Vuoden 2025 tulokset korostavat, että kivennäisruokinta ei ole pelkkää lisäämistä – se on tasapainottamista.”