EU:ssa alkaa pudotuspeli: Mikä on sellaista aktiivista ruoantuotantoa, joka saa tukirahaa?

Brysselin EU-komissiosta heitettiin julkiseen keskusteluun alkusyksystä koepallo unionin budjetin uudistamisesta. Se koski erityisesti maatalous- ja rakennetukia. Ne nielaisevat kaksi kolmasosaa EU:n seitsenvuotisesta 1200 miljardin euron rahoituskehyksestä.

Kaavailuissa maatalous- ja rakennetuet heitettiin yhteen pataan, josta komissio jakaisi rahaa jäsenmaiden kansallisten ohjelmien perusteella. Tämän lisäksi olisi vain kolme budjetin ”pääluokkaa”: kilpailukyky, ulkopolitiikka ja hallinto.

Ensivaikutelma oli se, että maatalous- ja aluetukipolitiikkaa kansallistetaan. Jäsenmaa saa sitä enemmän rahaa, mitä paremman ja erityisesti vihreämmän maatalous- ja aluetukiohjelman pystyy laatimaan. Takuuvarmaa tukipottia maataloudelle ei enää olisi luvassa.

Näin radikaalia uudistusta tuskin tulee, mutta muutoksia, jopa huomattavia, on luvassa varmasti.

Mitä ne sitten ovat? Se nähdään, kun joulukuun alussa aloittava uusi komissio esittelee työohjelmansa ja kun luxemburgilainen maatalouskomissaari Christophe Hansen sanoittaa visionsa EU:n maatalouspolitiikan tulevaisuudesta.

Pohjana on lokakuussa julkaistu EU-maatalouden strategisen dialogin loppuraportti. Ruokaketjun edunvalvojien ja ympäristöjärjestöjen työn tulos on runtattu Itä-Euroopassa. Vanhat jäsenmaat ovat löytäneet siitä myös jotain hyvää.

Komission työohjelma tulee julki pian. Maatalouskomissaarin visioinnille on varattu aikaa 100 päivää eli helmi-maaliskuun vaihteeseen. Visio kertoo, millaiseksi EU:n maatalouspolitiikka vuodesta 2028 lähtien muotoutuu.

Samaan aikaan puolalainen uusi budjettikomissaari Piotr Serafin valmistelee esitystä EU:n monivuotisesta rahoituskehyksestä vuosille 2028-2034. Se tulee ulos kesäkuussa.

MT:n useista eri lähteistä keräämien tietojen mukaan budjettihahmotelmissa kaikki yhteiseen kassaan kerättävät rahat jaettaisiin ”samojen pilarien” pohjalta. Maataloustuet eivät enää olisi ”oma saarekkeensa”.

Ilmeisesti uuden budjetin rakenteellinen ydin löytyy puheenjohtaja Ursula von der Leyenin linjaamista komission poliittisista suuntaviivoista. Käytännössä yksi budjettipilari voisi olla turvallisuuden vahvistamista, toinen kilpailukykyä ja kolmas kestävää kehitystä. Päälle tulisivat hallintokulut.

Selvältä näyttää, että maatalouspolitiikkaa ei kansallisteta. Jäsenmaiden enemmistö ei halua repivää riitelyä maataloustuista osaksi kotimaan politiikkaa. MT:n lähteet Brysselin EU-edustustoissa ja komissiossa uskovat, että jäsenmaiden ruoantuotannolle jyvitetään yhteisestä rahasäkistä edelleen huomattavan suuri osuus, mutta tukikriteereitä myllätään ja yksinkertaistetaan.

Yhtä mieltä ollaan siitä, että hehtaariperusteisesta tuesta siirrytään ”suoritteeseen ja tarpeeseen” perustuviin tukiin. Raha halutaan ohjata aktiiviseen ympäristön ja ilmaston kannalta kestävään ja kilpailukykyiseen ruoantuotantoon.

Tukikriteereiksi kelpaavaa suoritetta ovat ympäristö- ja ilmastotoimet sekä laadukas eurooppalaiset standardit täyttävä ruoan tuottaminen. Viimeksi mainitussa kyse on kilpailukyvyn huolehtimisesta: ei tulleja, vaan hintakilpailua helpottavia tukia.

Mitä sitten tarkoitetaan tarpeella? Minkälainen aktiivinen ruoantuotanto tarvitsee tukea ja mikä ei? Tästä sekä jäsenmaissa että EU-komissiossa on hyvin erilaisia tulkintoja.

Suomelle tärkeä ruoan tuottamisen vaikeissa luonnonolosuhteissa mahdollistetaan myös jatkossa. Saksa liputtaa eurooppalaisten perheviljelmien säilyttämisen puolesta. Myös muita prioriteetteja löytyy.

Yksi kipeimmistä kysymyksistä on tilojen taloudellinen elinkelpoisuus. Mihin rajaan asti tuetaan haja-asutusalueiden heikosti kannattavaa tuotantoa? Ovatko esimerkiksi näivettyvän Itä-Suomen maatilat taloudellisesti elinkelpoisia aktiivisia ruoantuottajia? Onko niiden tukeminen turvallisuuskysymys?

Todennäköisesti jäsenmaiden ja EU-parlamentin hyväksyttäväksi tarjotaan mallia, jossa määritellään entistä löyhemmät raamit tukien myöntämiselle. Niihin perustuvan potin jakamisessa, myös aktiivisen ruoantuottajan määrittelyssä, valta ja vastuu on jäsenmailla.

Edessä on vääjäämättä kansallinen pudotuspeli. Jos kuihtuvilla alueilla, esimerkiksi Itä-Suomessa, halutaan pitää ruoantuotantoa yllä, tiloja on komission asiantuntijoiden mukaan käsiteltävä mikroyrityksinä. Niillä on oltava myös muita tulovirtoja ja niitä on tuettava pääsääntöisesti muilla kuin maatalousrahoilla.