Väitöskirja selvitti missä lihantuotantoa olisi järkevintä maapallolla vähentää ja missä ei
Ylilaidunnusta on muun muassa Itä-Kiinassa, Keski-Aasiassa, Yhdysvaltojen itäosissa sekä paikoin Euroopassa.Tilaajalle
Ylilaidunnusta on esiintynyt kaukokartoituksen mukaan laajasti esimerkiksi Uudessa-Seelannissa. Maa tuottaa paljon vientiin esimerkiksi maitotuotteita ja lampaanlihaa. Arkistokuva. Kuva: Satu LehtonenLihankulutuksen vähentämistarpeesta puhutaan nykyisin paljon, mutta useinkaan ei ajatella vaikutuksia pidemmälle.
Jos kulutus vähenee, pienenee aikanaan tuotantokin. Mutta missä koko maailmanmittakaavassa tuotantoa kannattaisi vähentää ja missä ei?
Sitä on selvittänyt maatalous- ja metsätieteiden maisteri Johannes Piipponen Aalto-yliopistoon tekemässään väitöskirjassa.
Väitöksessä keskitytään laidunmaihin ja laidunnusta tutkittiin tehokkuuden ja ympäristön kannalta.
”Maankäytöltään laidunnus on globaalisti hyvin merkittävässä osassa”, Piipponen kertoo.
”Laidunnus vie maata kolminkertaisen määrän verrattuna kaikkien yli 20 yleisimmän viljelykasvin yhteensä viemään alaan.”
Näiden viljelykasvien joukossa ovat esimerkiksi vehnä, maissi, soija ja riisi.
”Osa laitumista on puoliaavikkoa. Niillä on vähän kasvillisuutta, mutta esimerkiksi kamelit pärjäävät sellaisella.”
”Laidunnus vie maata kolminkertaisen määrän verrattuna kaikkien yli 20 yleisimmän viljelykasvin yhteensä viemään alaan.”
Tutkimuksessa selvitettiin missä eläimet voivat laiduntaa, kuinka suuri on kunkin alueen laidunnuskapasiteetti, millä alueilla esiintyy ylilaidunnusta ja missä voisi laiduntaa nykyistä suurempiakin eläinmääriä.
Väitöskirjassa tutkittiin myös, missä eläintuotanto ja kasvintuotanto kilpailevat tai eivät kilpaile keskenään ja missä maankäytön muutokset lisäisivät ruoantuotantokapasiteettia, biodiversiteettiä ja hiilensidontaa.
Tutkimuksessa ei asetettu tarkkoja raja-arvoja kuinka paljon lihan kulutusta ja tuotantoa maailmanlaajuisesti tulisi vähentää.
Siinä keskityttiin katsomaan, millä alueilla maailmassa tuotannon vähennys olisi järkevintä tehdä ympäristön kannalta.
”Tiibetistä löytyy valtavia alueita, jotka ovat olleet laitumia tuhansia vuosia.”
Väitöskirja osoitti, että vajaa kolmannes maailman laidunalueista kärsii alentuneesta laidunnuskapasiteetista tai ylilaidunnuksesta.
Ruokaa olisi mahdollista tuottaa nykyistä enemmän, mikäli kasvintuotantoon soveltuvat ja ympäristön kannalta vähemmän merkittävät laidunalueet käytettäisiin esimerkiksi viljanviljelyyn.
Mikäli osa laidunalueiksi muokatuista metsäalueista palautettaisiin luonnontilaan eli metsiksi, hiilensidontaa olisi mahdollista lisätä merkittävästi.
Sen sijaan alkuperältään ei-metsäpohjaisilla laitumilla saavutetut hiilensidontahyödyt olisivat huomattavasti pienemmät, mikäli alue palautettaisiin luonnontilaan.
”Esimerkiksi Tiibetistä löytyy valtavia alueita, jotka ovat olleet laitumia tuhansia vuosia. Jos tällaiset alueet poistettaisiin laidunkäytöstä, saavutetut hiilensidontahyödyt olisivat vähäisiä.”
”Lisäksi näillä alueilla ei ole käytännössä juurikaan mahdollisuuksia kasvinviljelyyn, mutta tällaiset isot asiat on toki hyvä arvioida aina paikan päällä”, Piipponen sanoo.
”Paikalliset viljelijät tietävät, mitä missäkin kannattaa viljellä.”
Tutkimuksessa on luotu eri tietolähteiden pohjalta karttoja, jotka näyttävät missä päin maailmaa on ylilaidunnusta.
Karttojen perusteella ylilaidunnusta on muun muassa Itä-Kiinassa, Keski-Aasiassa, Yhdysvaltojen itäosissa sekä paikoin Euroopassa, Piipponen kertoo.
”Tämä ei ole yksinään absoluuttinen totuus”, Piipponen muistuttaa.
”Seuraava vaihe olisi mennä näille alueille paikan päälle ja katsoa tilanne siellä.”
Jatkotutkimuksissa tulisi huomioida ympäristönäkökulman lisäksi myös sosiaaliset, ekonomiset ja kulttuurilliset tekijät, väitöksessä todetaan.
Tärkeää on kuunnella aina paikallisia viljelijöitä.
”Paikalliset viljelijät tietävät, mitä missäkin kannattaa viljellä”, Piipponen sanoo.
Suomi ei ole tutkimuksessa erityiskohteena, vaan tutkimusasetelma on maailmanlaajuinen.
Osittain suomalaiset laitumet jäivät tutkimuksen ulkopuolelle, koska laitumen määritelmänä tutkimuksessa on käytetty, että alue on pysynyt laitumena 20 vuotta.
Suomessa nurmia uudistetaan ja se katkaisee vuosilaskennan tyypillisesti noin viiden vuoden välein.
Paljolti kyse laidunnuksen kestävyydessä on eläinmäärien ohella sillä, onko alueella kuivaa vai märkää.
Märillä alueilla, joihin Suomi lukeutuu, voidaan pitää enemmän eläimiä hehtaaria kohti kuin kuivuudesta kärsivillä alueilla.
”Aavikoituminen tai eroosio ei ole märillä alueilla uhkana. Eteläisellä pallonpuoliskolla ne ovat riskinä”, Piipponen sanoo.
”Ruoan tuottaminen kaikille ympäristön kannalta kestävästi on haastavaa, mutta mahdollista.”
Viime vuosikymmenien lukuisten tutkimusten mukaan lihan kulutuksen vähentäminen etenkin vauraissa maissa olisi perusteltua niin ihmisten terveyden kuin ympäristön kannalta.
Maailmanlaajuisesti eläintuotanto on noin viisinkertaistunut 1960-luvun jälkeen maailman väkiluvun ”vain” kolminkertaistuessa samassa ajassa.
Lihatiedotusyhdistyksen mukaan Suomessa ihmiset söivät 1960-luvulla keskimäärin 32,1 kiloa lihaa henkeä kohti vuodessa. 2020-luvulla määrä on ollut yli 79 kiloa vuodessa.
”Ruoan tuottaminen kaikille ympäristön kannalta kestävästi on haastavaa, mutta mahdollista, mikäli nykyisiä tuotantorakenteita ja ajatusmalleja muutetaan”, väitöskirjassa todetaan.
Piipposen väitöstilaisuus aiheesta ”Laidunnuksen kestävyys ja tuottokyky globaalissa mittakaavassa: nykyiset haasteet ja tulevaisuuden mahdollisuudet” järjestetään perjantaina 14. maaliskuuta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
