
EU:n maatalouspolitiikassa on artikla, jota moni ei ole huomannut.
Se antaa tietynlaisille viljelijöille merkittäviä poikkeuksia kilpailusääntöjen noudattamiseen.
Vuonna 2021 maatalouspolitiikan uudistuksessa mukaan otettu cap-asetuksen artikla 210 a mahdollistaa tietyille maataloustuottajille hinnoista ja tuotantomääristä sopimisen ilman, että heidän tarvitsee perustaa tuottajaorganisaatiota.
Artiklassa annetaan erityisoikeuksia viljelijöille, joiden tuotantotavat ylittävät kansalliset ja EU:n pakolliset tuotannolta vaadittavat normit. EU:n tavoitteena on siten kannustaa viljelijöitä kestävien tuotantomenetelmien käyttöön.
Artiklassa esimerkkeinä mainitaan muun muassa viljelijän tekemät ilmastonmuutoksen hillintätoimet, siirtyminen kiertotalouteen, torjunta-aineiden käytön vähentäminen, vesien suojelu tai eläinten hyvinvointi.
Luomuviljelijät sekä uudistavan viljelyn periaatteita noudattavat viljelijät voisivat siten hyödyntää artiklaa, pohtii johtava asiantuntija, varatuomari Ismo Tuominen Elintarvikemarkkinavaltuutetun toimistosta.
”Artiklan 210 a mukaan esimerkiksi luomutuottajat voisivat ilman tuottajaorganisaatiotakin tietyin ehdoin sopia keskenään, että satoa myydään markkinoille vain hinnalla, joka kattaa tuotantokustannukset ja 20 prosentin viljelijätulon.”
”Käytännössä esimerkiksi luomutuottajat ja uudistavat viljelijät voivat siis tavoitella markkinoilta suurempia tuloja sellaisilla hinta- ja markkinoiden jakosopimuksilla, jotka ovat muilta yrityksiltä ehdottomasti kiellettyjä”, Tuominen sanoo.
Artikla sallii myös ottamaan esimerkiksi elintarviketeollisuuden yrityksiä mukaan näihin sopimuksiin, jos viljelijät niin haluavat.
”Artiklan 210 a mukaan esimerkiksi luomutuottajat voisivat ilman tuottajaorganisaatiotakin tietyin ehdoin sopia keskenään, että satoa myydään markkinoille vain hinnalla, joka kattaa tuotantokustannukset ja 20 prosentin viljelijätulon.”
Artiklassa on rajoitus, jonka mukaan kilpailun rajoitukset eli esimerkiksi hinnoista tai tuotantomääristä sopiminen sallitaan vain, jos kestävät tuotantotavat eivät muutoin menestyisi markkinoilla.
”Mitä tehokkaampia kestävyysvaikutuksia tuotantotavoilla on, sitä enemmän ne yleensä maksavat tuottajille. Korvaukseksi he saavat nyt sopimuksillaan rajoittaa kilpailua”, Tuominen sanoo.
Viljelijöiden kannalta hyvä asia artiklassa on, että jos viranomaiset toteaisivat, etteivät viljelijät olisikaan saaneet sopia hinnoista, ei siitä aiheudu takautuvia seurauksia.
Tässä tapauksessa viranomaiset vain kieltäisivät toiminnan jatkamisen. Normaaleissa kilpailusäännöissä tällaisessa tilanteessa määrättäisiin myös seuraamusmaksuja.
”Tuottajilla on valta päättää ottavatko esimerkiksi teollisuutta mukaan sopimuksiin.”
Tuominen kannustaa nyt viljelijöitä pohtimaan onko Suomessa jo tällä hetkellä tuotantoa, johon tätä artiklaa voisi hyödyntää.
Tai onko meillä sellaista tuotantoa, joka pienillä muutoksilla ylittäisi EU:n pakolliset vaatimukset?
Hän viittaa komission päätöksiin, joiden perusteella luomu- ja uudistava viljely ylittävät pakollisen EU-vaatimustason ja niissä viljelijät voisivat artiklan mahdollisuuksia hyödyntää ja tavoitella lisähintaa tuotteilleen.
Toisaalta kysymykseksi kuitenkin jää: pystytäänkö markkinoilta saamaan lisähintaa? Onko kuluttajilla halua maksaa kestävistä tuotteista enemmän kuin perustason tuotteista?
Joka tapauksessa artikla voimistaa alkutuottajien sopimusasemaa, Tuominen sanoo.
”Tuottajilla on valta päättää ottavatko esimerkiksi teollisuutta mukaan sopimuksiin.”
Artikla myös avaa viljelijöille ylipäätään mahdollisuuden neuvotella ja keskustella yhteistyöstä. Nykyisin tuottajien tapaamisissa kilpailusäännöt estävät jopa puhumisen hinnoista.