Opin selviytymisen taidot jo lapsena ‒ nyt on maatalon tyttären kokemuksista hyötyä

Kuulun koulukuntaan, joka on heitetty lankapuhelinajasta digimurroksen keskelle. Ensimmäinen tietokone oli kallis kauhistus ja siirtyminen kannettavaan autopuhelimeen aikaloikka, joka näkyi pitkään lompakossa.

Taiteilu älylaitteiden ihmeellisessä viidakossa on nostanut kuitenkin arvostusta omiin taitoihin. En vähättele teknologiaa ja elämän automatisointia. Kyllä, niitä tarvitaan. Älylaitteet ovat osa kehitystä ja auttavat arjen eri toiminnoissa, kunhan niille ei anna ylivaltaa eikä unohda omaa osaamistaan.

Palaanpa ajassa hieman taaksepäin ja aikaan, jolloin oli pikkutyttö. Elettiin siis 1970-luvun alkumatkaa.

Lapsuudenkotini oli 1800-luvulla rakennettu maalaistalo, jota aikoinaan jopa kartanoksi kutsuttiin. Hirsipirtin sydän oli iso uuni, joka lämpeni klapien sijaan haloilla. Jälkilämmössä äiti paistoi leivät ja kylkiäsenä tuli vielä uunipuurokin.

Sähköä ei tuolloin vielä ollut. Puuhella toimitti lieden virkaa ja kylmässä eteisessä ollut ruokakaappi palveli kesät talvet jopa niin kunniakkaasti, että kaapin uumenissa hapatettiin maailman parasta viiliä.

Valonlähteenä toimivat kattohirsistä roikkuvat Tilley-lamput.

Sisävessakin puuttui, mutta minulla oli ulkohuussissa ikioma ja taatusti kylän hienoin istuinreikä. Isä teki sen mittojeni mukaan ja nikkaroi viereen vielä laatikon Aku Ankoillekin.

Vesi navettaan kannettiin pihakaivosta ja lämmitettiin karjakeittiön muuripadassa. Yhtä jouhevasti lämpeni myös pihasauna.

Olin pieni, mutta kaikessa mukana. Opin lämmittämään uunin, pilkkomaan puita ja vettä kelekoin omalla miniämpärilläni. Tilley-lamppukin syttyi, vaikka alku ei ollutkaan ihan kympin suoritus.

Minut opetettiin tekemään töitä ja nimenomaan sellaisia töitä, joita nykypävänä voidaan kutsua jopa selviytymistaidoiksi.

Niin no, ehkäpä ilman sonnanluontia ihminen pärjää nykyisessäkin elämässä.

Olen kiitollinen opituista taidoista. Arpeutuneet viiltohaavat sormenpäissä ja pieni sellainen jopa jalkaterässä ovat osa selviytymispakettiani.

Nyt, tässä hetkessä on hyvä valjastaa opitut taidot käyttöön ja opetella myös varautumaan.

Minulla on käden ulottuvilla selviytymisreppu. Takkapuita on muutamaksi talveksi ja kellarissa pottuja sekä pullotettua vettä. Retkikeittimiä on useampaa versiota, samoin varavirtalähteitä sekä paristoja lamppuineen. On säilykkeitä, retkimuonaa ja näkkileipää. Radiokin on veivattavaa mallia.

Varautuminen on selviytymistä ja varautumalla selviää. Olen kokenut myös tämän puolen. Syrjäseudulla, huonojen teiden takana kerran jo toisenkin lumimyräkkä tukki tiet ja katkaisi sähköt. Vesijohdot jäätyivät ja puhelimetkin lakkasivat toimimasta. Joskus useammaksi päiväksi.

Lehmät saatiin kuitenkin lypsettyä, kun traktori ajettiin navetan vierustalle ja akusta otettiin virta lypsykoneeseen. Sitä pärjättiin, kun oli pakko pärjätä.

Kirjoittaja on media-alan moniottelija ja maatalon tyttö.