Nälkäajan-Karppinen, Ranuan pastori, Simauttaja – jätkät ja pomot saivat savotoilla lisänimiä, jotka kertoivat henkilöstä jotain olennaista
Lisänimet kertoivat milloin ulkonäöstä, milloin luonteesta, kotiseudusta, elintavoista tai sattumuksista. Joukkoon mahtui sekä hyväntahtoisia että soimaavia nimityksiä.Tilaajalle
Lisänimien sävyt vaihtelivat neutraaleista myönteisiin ja kielteisiin. Nimi saattoi myöhemmin myös muuttua. Joskus porukka yhteisymmärryksessä päätti unohtaa tai vaihtaa nimen, joskus taas nimetyn omasta pyynnöstä. Kuva: Aino SaarikiviKaritsa oli ostettu ohikulkumatkalla. Nyt siitä pitäisi keittää yhteinen ateria, ja uittoporukka määräsi joukostaan kokiksi erään Lehtisen. Hän lähti vastentahtoisesti kämpälle muonaa puuhaamaan. Muut huutelivat vielä perään ohjeita.
”Pane minunkin repustani! Pane voita minunkin rasiastani!” Väinö Osma muistelee kirjassa Jätkät sen kun porskuttaa.
Illalla majapaikassa nälkäisiä miehiä odotti melkoinen näky.
”Pataan oli lyöty karitsa nylkemättä, karvoineen päivineen. Siellä kelluivat voirasiat, oli sinne survottu joku reppukin. Lehtinen oli hävinnyt teille tietämättömille.”
Porukan kiukku haihtui aikanaan, mutta Lehtiselle jäi pysyvä nimitys: Emäntä-Lehtinen.
Muitakin Lehtisiä Osma tiesi metsätyömailta. Isäntä-Lehtiseksi kutsuttiin miestä, joka nai erään leskiemännän. Neiti-Lehtinen puolestaan käveli sipsutellen ja puhui vienolla äänellä.
”Epävirallisia lisänimiä on syntynyt etenkin porukoissa, jonka jäsenet ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään, esimerkiksi savottatyöläiset, merimiehet, urheilu- ja koululaisporukat”, kertoo nimistöasiantuntija Helinä Uusitalo Kotimaisten kielten keskuksesta.
Hankala vai Myötäsuka?
Lisänimillä on Suomessa pitkät perinteet. Niitä käytettiin jo keskiajalla.
”Esimerkiksi Satakunnan talonpojista tiedetään 1400–1500-luvuilta Nils Mustapää, Johan Vatisuu ja Nils Torahammas. Sukunimiä oli kyllä jo varhain käytössä mutta lähinnä Itä-Suomessa. Lisänimille oli yksilöinnin kannalta siis tarve”, Uusitalo kertoo. ”Myös metsäsavotoilla liikanimet varmasti syntyivät osaksi käytännön tarpeesta.”
Väinö Osman mukaan esimerkiksi kuusamolaisten erittely oli toivotonta. Jos sukunimi ei ollut Määttä, se oli Lämsä.
”Tuskailivat siinä savottain kasöörit heidän selvillä pitämisessään, kun samalla savotalla saattoi olla kymmenien Määttien joukossa Kalle Aukusti Määttiäkin toistakymmentä.”
Niin ikään oli vaikea pitää lukua kainuulaisista ja savolaisista. Väisäsiä esimerkiksi olivat Hankala-, Pastori-, Tavallinen-, Koira- ja Myötäsuka-Väisänen. Mateenmallinen-Väisänenkin löytyi.
Kuvaileva sana saatettiin liittää myös etunimeen. Siten syntyivät muun muassa Luu- ja Tynkä-Matit, Pötky-Jussi, Paksus-Kalle ja Köpsy-Jallu.
Joskus taas jäljelle ei jäänyt mitään ihmisen oikeasta nimestä, selviää Pekka Laaksosen liikanimitutkimuksesta. Jätkästä saattoi tulla vaikkapa Metsien kuningas, Viskaali tai Pohjan Tähti. Ja jopa Nimetön.
Kirkosta ja manalasta
Eräällä savotalla ukkoherra tarjosi seuraavaksi paria huonoa palstaa. Miehet mieluummin huilasivat kuin ottivat ne. Sitten saapui uusi jätkä. Hän lupasi, että jos muut keräävät kolehdin, hän ottaa kehnot palstat eli laukaisee niin sanotun annonrajan.
Hän sai heikkotuottoiset palstansa, ja muut pääsivät paremmille. Uusi jätkä tosin kaikkosi, kun oli rahansa saanut.
”Rovaniemellä mies oli kehunut käyneensä simauttamassa annonrajan liikkeelle. Siitä lähtien tuo nokkela jätkä kantoi Simauttajan nimeä”, kirjoittaa Tapio Vilkuna muisteluksissaan.
Ovela oli aivoituksiltaan sekin jätkä, joka kuskasi linja-autossa pirtua savotoille. Poliisit pitivät autossa ratsian, mutta musta-asuinen mies keksi sanoa olevansa Ranuan pastori. Matka sai jatkua, mutta jätkälle jäi uusi titteli, kuvaillaan Laaksosen nimiaineistossa. Siitä löytyy muitakin kirkollisen tittelin haltijoita, esimerkiksi Vekaruksen pappi, joka puhui niin laveasti, että pienestä asiasta venyi esitelmä.
Taivaan sijasta alakerran suuntaan päätyi Piru-Erkki. Hän lukitsi kerran humalapäissään itsensä johonkin kämppään. Kun muut alkoivat kysellä nimeä, Erkki vastasi, että hän on piru.
Sekä Piru-Erkin, Simauttajan, Ranuan papin että Emäntä-Lehtisen nimet sisältävät kukin pienen tarinan.
”Liikanimi onkin usein kertomus lyhimmässä muodossaan”, tutkija Urpo Vento on todennut.
Niin tuli Akista Raki
Kämpillä ei tiettävästi ollut määrättyjä tapoja, joilla uuden työntekijän olisi pitänyt esittäytyä muille, Pekka Laaksonen totesi tutkimuksessaan.
”Ujo tulokas on saattanut menetellä niinkin, että on kirjoittanut nimensä tupakka-askin kanteen ja naulannut tämän sänkynsä päätyyn. Siitä muut oppivat miehen nimen, elleivät olleet jo sitä ennen ehtineet antaa hänelle lisänimeä.”
Heti saapuessaan nimen sai ainakin Myllylän Aarne, joka mainitsi, että häntä sanotaan Akiksi. Silloin eräs vanha jätkä, kenties hiukan saunahuikkaa ottanut, tuumasi, että Lapissa on vain yksi Aki, ”Kastreenin Aki, forsmestari ja herra”. Vielä mies otti Aarnea sormilla rinnuksista, tarkkaili häntä ja totesi: ”Joo, et sinä ole mikään Aki, mutta sin oot Raki.”
”Ja tämä jätkä oli Raki ja se oli pitkään Raki. Vuosien kuluttua minä tapasin sen toisella puolen Lappia ja Raki-nimellä tämä jätkä tunnettiin sielläkin”, kuvaillaan muisteluksessa Laaksosen tekstissä.
Usein jätkäjoukosta löytyi joku, joka erityisen lahjakkaasti keksi muille nimiä. Erästä heistä alettiin kutsua Nimineuvokseksi. Mutta itse hän ei liikanimiä sietänyt.
Kuolemasta Rontta-sedäksi
Lisänimien sävyt vaihtelivat neutraaleista myönteisiin ja kielteisiin. Nimi saattoi myöhemmin myös muuttua.
Nälkäajan-Karppinen sai tittelinsä sen aikakauden mukaan, jolloin oli pohjoisen palstoille ilmaantunut. Kun ajat paranivat, nimi lyheni pelkäksi Ajan-Karppiseksi.
Joskus porukka yhteisymmärryksessä päätti unohtaa tai vaihtaa nimen, joskus taas nimetyn omasta pyynnöstä. Esimerkiksi kaitakasvoinen Kuolema halusi ja sai mieluummin olla Rontta-setä.
Kortelaisen Antti oli ensin Juuan Antti, sitten Jumalan poika, koska se tuli muille mieleen hänen parrastaan ja olemuksestaan.
”Hän omaksui lopulta huvittamistarkoituksessa lisänimensä mukaisen roolin esiintyen hartaana ja raamatullisia fraaseja viljellen”, Laaksonen kirjoittaa.
”Nimien käyttö kuvastaa tilanteen epämuodollisuutta ja tuttavallisuutta, ja sillä vahvistetaan porukan yhteenkuuluvuutta”, Helinä Uusitalo analysoi. ”Lisänimillä voidaan huumorin keinoin myös osoittaa niin positiivisia kuin negatiivisiakin tunteita lisänimen kantajaa kohtaan.”
Epäviralliset nimet häivyttivät jätkien sosiaalisia taustoja, Hanna Snellman nostaa esille tutkimuksessaan. Lisänimestä ei erottanut, oliko työntekijä syntyisin isosta talosta vai varattomasta suvusta. Toisaalta nimi saattoi paljastaa asioita, jotka vaikuttivat työnsaantiin. Helsingin-Hessu ei ehkä saanut yhtä helposti pestiä kuin joku muu, jonka nimi viittasi metsäisiin kotiseutuihin.
Ukkoherra kilikattaa
Työmaiden johtoporras sai liikanimistä oman osansa aivan samalla tavoin kuin kouluissa oppilaat yhä nimeävät opettajiaan.
Esimerkiksi ukkoherra Eemeli Juntusta, kyvykästä miestä, jätkät alkoivat kutsua Kilikattaja-Juntuseksi, muistelee Tapio Vilkuna teoksessaan.
”Kiivastuessaan hän löi hattunsa tantereeseen ja hyppeli sen päällä. Silloin hänen hiukan kimeä äänensä kohosi falsettiin.”
Työnjohtaja Karppisesta tuli olemuksensa vuoksi Tuskanpunainen-Karppinen.
”Hän oli lihavahko, pyöreänaamainen mies, viljeli ahkeranlaiseen tippoja, hikoili ja punotti”, Väinö Osma kuvailee jätkäperinteen keruukirjoituksessaan.
Kemi-yhtiön työnjohtaja David Kunelius sai nimekseen Vinstaakeli, koska hän käytti outoja ja omaperäisiä sanoja.
Yhtiön maineikas metsäpäällikkö Hugo Sandberg puolestaan oli työntekijöille Samperi tai Lapin keisari. Paitsi jos Sandberg itse tiedusteli jätkiltä, tietävätkö he, kuka hän on. Sandbergilla oli sellainen tapa, kuuli kansatieteilijä Sakari Pälsi tutkimusmatkallaan:
”Vastaukseksi ei kelvannut mikä tahansa tusinatitteli, ei hosmestari enemmän kuin tirehtöörikään, vaan siksi vaadittiin yksi ja sama: ’Leivän Isä’.”
Lähteitä ja lisätietoja
Timo Holtari, Pekka Laaksonen ja Urpo Vento (toim.): Jätkät sen kun porskuttaa (Weilin+Göös 1970)
Pekka Laaksonen: Nätti, Tulikuuma ja Tuskanpunainen. Jätkäperinteen liikanimiä. Teoksessa Nimikirja (WSOY 1972)
Sakari Pälsi: Tukkimetsistä ja uittopuroilta (Otava 1923)
Hanna Snellman: Tukkilaisen tulo ja lähtö (Pohjoinen 1996)
Urpo Vento: Tunsitteko Jepulis-Penjamin? Liikanimistä ja roolinimistä kertomusperinteessä. Teoksessa Nimikirja (WSOY 1972)
Tapio Vilkuna: Savitalon pojat savotalla (Metsälehti Kustannus 1998)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/2025.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
