”Tämä se on”, Hilkka kuuli äänen mielessään, kun hän ratsasti ensi kertaa islanninhevosilla. 11-vuotiaan Jennyn hän omistaa yhdessä ystävänsä kanssa. Kuva: Jyrki Luukkonen
Kun Hilkka Ylä-Pynnönen jäi leskeksi, hänelle siirtyi vastuu 600 hehtaarista metsää – ”Ensimmäisinä vuosina koin itseni todella voimattomaksi ja osaamattomaksi”
Puolison äkillinen kuolema jätti Hilkka Ylä-Pynnöselle vastuun sadoista metsähehtaareista. Nyt hän opiskelee metsäasioita, jotta voi siirtää tiedot ja taidot seuraaville sukupolville.Tilaajalle
Hilkka Ylä-Pynnönen ratsastaa perheen omissa metsissä. Satulaan hän ehtii pari kolme kertaa viikossa, kesällä useamminkin. Kuva: Jyrki LuukkonenPolku vie vanhaan, komeaan kuusikkoon. Mutta kuinka vanhaan?
”Pitäisi sekin selvittää. Hakkuuehdotuksissa tätä palstaa tarjotaan aina ensimmäisenä. Yhtä usein minä kieltäydyn”, Hilkka Ylä-Pynnönen kertoo kotinsa lähimetsässä Vilppulassa.
Metsikkö on nimeltään Hevonkuusi. Hevosista juontaa myös Hilkan päättämä hakkuukielto.
”Yksi mieluisista ratsupoluistani kulkee juuri täällä. Ratsastus on tilamme sivuelinkeino ja rakas harrastukseni. Ystäväni kanssa omistamme yhdessä islanninhevosia.”
Metsässä ratsastamisesta tuli Hilkalle myös tärkeä selviytymiskeino syksyllä neljä vuotta sitten. Hänen puolisonsa Antti menehtyi yllättäen, kun bakteerin aiheuttamaa aivokalvontulehdusta seurasi keuhkoveritulppa. Vain kolme kuukautta myöhemmin kuoli tapaturmaisesti heidän esikoisensa.
Murheen musta peitto laskeutui Hilkan mieleen pitkäksi aikaa. Painavalta tuntui myös äkkivastuu noin 600 hehtaarista metsää.
Hilkka Ylä-Pynnönen
Ikä: 62
Kotikunta: Mänttä-Vilppula
Perhe: aikuinen tytär ja aikuinen poika sekä tämän vaimo ja kaksi lasta
Koulutus: sairaanhoitaja, kauppatieteiden maisteri
Työ: maa- ja metsätilan emäntä, ajoittain liike-elämän projekteja
Metsät: omaa ja perikunnan metsää hallinnoitavana noin 600 hehtaaria Mänttä-Vilppulassa ja Orivedellä
Harrastukset: ratsastus, sienestys ja avantouinti
Onneksi oli metsätuloja
Hevonkuusen polku kääntyy takaisin kohti tilan päärakennusta. Paluureitin sivuun jää iso kanala, joka nyttemmin on tyhjillään.
”Antin kuollessa olimme ehtineet tilata uudet 12 500 kanaa. Sitten alkoi Ukrainan sota, ja rehun hinta kaksinkertaistui mutta kananmunien hinta ei noussut. Ilman metsätuloja ei olisi pärjätty”, Hilkka kertoo.
”Seuraavaksi pitäisi päättää, otetaanko kanoja vielä uudestaan. Pelkkä viljanviljely ei elätä. Jokin toimeentulo pitäisi maatilalla olla, tai sitten pitäisi itse tehdä metsässä todella paljon.”
Osa Ylä-Pynnösen metsistä kuului sukutilaan, kun Hilkka ja Antti avioituivat vuonna 1989. Sen jälkeen pariskunta hankki lisää metsää sitä mukaa kuin sopivia kohteita löytyi.
”Ostaminen oli meille yhteinen harrastus. Antti oli kiinnostunut metsänhoidosta ja vastasi siitä. Hän puhui metsäasioista paljon, mutta enhän minä painanut niitä mieleeni. En ajatellut, että joutuisin joskus itse ohjaksiin.”
Metsänhoito oli jäänyt etäiseksi myös perheen lapsille. Siitä huolimatta surun keskellä oli tehtävä ratkaisuja. Mitä myydään ja mitä uudistetaan, mitä raivataan ja mitä harvennetaan.
”Valtakirjalla pystyn sopimaan kuolinpesän puolesta, mutta ensimmäisinä vuosina koin itseni todella voimattomaksi ja osaamattomaksi.”
Viisivuotias hovawart Vesta lähtee aina innokkaasti kaveriksi metsänhoitoon. Varhaisperkausta on tiedossa riittämiin. Kuva: Jyrki LuukkonenPitää itse tietää enemmän
Aluksi kaikki rullasi eteenpäin valmiiden metsäsuunnitelmien mukaan. Niistä vastaa iso metsäyhtiö, jonka kanssa tilalla on pitkään ollut hoitosopimus.
”Yhteistyö on toiminut hyvin, ja yhteyshenkilömme on mukava. Pienten epäselvyyksien vuoksi minusta alkoi kuitenkin tuntua siltä, että asioista pitäisi tietää itse enemmän.”
Jonkun perheessä olisi todella opeteltava metsäasiat, Hilkka päätteli. Ja se joku olisi luontevimmin hän itse.
Englannissa asuvan Emmi-tyttären elämäntilanne ei metsästä huolehtimiseen veny, ei myöskään Vilppulan kotitilalle asettuneen Jaakon, jolla on pienet lapset ja maatilan konetyöt.
”Lopullisesti sisuunnuin, kun erään ratsastusreitin loppuosa hakattiin kiellostani huolimatta. Itseäni tosin saan syyttää, sillä en osannut kunnolla lukea karttaa, johon hakkuusuunnitelman muutokset oli merkitty.”
Toiste niin ei käy, ei ainakaan jos se on Hilkasta kiinni. Viime vuonna hän aloitti naismetsänomistajille suunnatun metsätalousyrittäjän koulutuksen.
”Tutkinnon suorittaminen ei ole minulle tärkeintä. Olennaisinta on se, että opin hallinnoimaan näitä metsiä.”
Metsätalousyrittäjän koulutus on tuonut Hilkka Ylä-Pynnöselle varmuutta hallinnoida perheen metsiä. Kuva: Jyrki LuukkonenHallussa alan sanasto
Valkoinen hevonen rouskuttaa niityllä ruohoa. Se on Jenny, Hilkan suosikki, joka askeltaa kärsivällisesti valokuvattavaksi emäntänsä kanssa.
”Hevosten ansiosta minun oli synkimpinäkin aikoina pakko lähteä ulos ja liikkumaan. Aion ratsastaa metsissämme niin kauan kuin pystyn, sillä siinä ajatukset puhdistuvat ja mieli rentoutuu. Hevosen selästä näkee myös kätevästi sienet.”
Ratsuretkillä mieli saattaa ratkoa myös metsäkysymyksiä. Esimerkiksi pohtia sitä, mitä tehdä 900 kuusentaimelle, jotka jäivät uudistamisesta yli.
”Yhtiö arvioi, että tarvitaan 13 000 tainta. Heistä 900 ylimääräistä oli vähän, mutta minusta se oli aika iso heitto. Itse en olisi ehtinyt ajoissa istuttaa niitä mihinkään, joten myin taimet Facebookin Metsäryhmän kautta.”
Sitäkin Hilkka miettii parhaillaan, mistä tänä vuonna otetaan 500 kuutiota haketta lämmitykseen. Tai miten kilpailuttaisi 20 hehtaarin ensiharvennuksen syksyksi.
”Metsäyhtiön kanssa asia jäi vähän ilmaan, sillä en hyväksynyt heidän tarjoustaan. Metsäteiden murskeesta on myös usein väännettävä, koska isokokoisen murskeen päällä ei pysty ratsastamaan.”
Neuvotteleminen tuntuu Hilkasta nyt huomattavasti helpommalta ja varmemmalta kuin ensi alkuun. Opintojen myötä hän on myös saanut hyviä vinkkejä muilta metsänomistajilta.
”Neuvoja pystyn ottamaan vastaan vasta nyt, kun hallitsen alan sanaston.”
Hevonkuusen palstan vanhat puut säästyvät toistaiseksi hakkuilta – kunhan vain kirjanpainaja pysyy sieltä poissa. Kuva: Jyrki LuukkonenMetsä muuttuu, ei pilaannu
”Pitäisikö mummo mennä hakemaan vesuri?”
Tällaisen lausahduksen Hilkka kuulee usein seitsenvuotiaalta pojanpojaltaan Eliakselta. Vesuri on kaksikon yhteinen työkalu, jolla he ovat raivanneet tienvarsia ja kulku-uria.
Nykyään isoäiti osaa käyttää myös raivaussahaa. Oma moottorisahakin Hilkan autosta löytyy, viime äitienpäivänä lahjaksi saatu.
”Lapsesta lähtien minua varoiteltiin koneista, mutta nyt olen kaatanut puitakin. Laitteisiin tarttuminen tuntuu helpolta, kun tietää miten niitä käytetään. Tosin tykkäisin, jos joku muu huoltaisi sahat. Osaan kyllä itse, mutta varsinkin teroittaminen on työlästä.”
Istuttamista Hikka on käynyt opettelemassa ammattilaisen kaverina. Hän halusi kokeilla, millaista työ on, jotta voi tehdä sitä myös itse siinä määrin kuin ehtii ja jaksaa.
Uudet taidot ovat antaneet hänelle paitsi itseluottamusta myös itsenäisyyttä.
”Pystyn esimerkiksi tekemään omin voimin osan varhaisperkauksista. Tiedän myös, milloin kannattaa kutsua ammattilaiset apuun.”
”Ratsureititkin väistämättä aina muuttuvat, kun metsää hakataan ja uudistetaan. Kannatan jaksollista kasvattamista. En usko, että metsä menee siinä pilalle, se vain muuttuu.”
Talousmetsän lisäksi tilaan kuuluu kaksi määräaikaista Metso-suojelualuetta. Toinen on koskematon jyrkänne, noin viiden hehtaarin kokoinen Helvetinvuori, toinen parin hehtaarin lehtomainen rotko kodin vieressä.
Missiona lapsenlapset
Häntä vain vilahtaa, kun viisivuotias hovawart Vesta kirmaa ulos autosta. Nyt ollaan Koivumäessä, entisen maatilan pihapiirissä jokusen kilometrin päässä tilakeskuksesta. Muutama vuosi sitten täällä istutettiin viidelle hehtaarille kuusentaimia.
”Näillä alkaa olla hätä. On paljon perkuuta tiedossa”, Hilkka toteaa horsmien ja ohdakkeiden seasta.
”Tästä tulee hyvä harjoittelupaikka pikkupoikien kanssa”, hän viittaa Eliakseen ja tämän pikkuveljeen Tuomakseen.
”Pojat ovat elämäni valo. Suuri missioni on opettaa heille elinaikanani Pynnösen metsät ja niiden rajat. Toistaiseksi olen ainoa, joka ne tietää.”
Monilla palstoilla Hilkka on jo ehtinyt kulkea poikansa ja tyttärensä kanssa, mutta paljon riittää vielä kierrettävää ja opittavaa.
Mietinnässä on myös tilan tulevaisuus.
”Iso metsäyksikkö antaa puukaupanteossa aina enemmän mahdollisuuksia kuin pieni. Siksi Antin visio oli se, että metsät pidettäisiin yhtenäisinä. Että niitä ei jaettaisi.”
Hilkan vinkit
1. Ole rohkea. Vaikeassakin elämäntilanteessa kannattaa tehdä itselle tärkeitä ja kivoja asioita, sillä niistä saa voimaa mennä eteenpäin.
2. Opiskele. Kun osaa metsäsanaston, ymmärtää ammattilaisia ja pystyy ottamaan vastaan muiden metsänomistajien vinkkejä.
3. Harjoittele kartanlukua. Se vähentää väärinkäsityksiä.
4. Päätä työnjako: mitä haluat tehdä itse ja mitä teettää muilla. Omalla työllä säästöä voi saada istuttamisista, varhaisperkauksista ja raivaamisesta. Toisaalta ammattilainen tekee työt nopeasti.
5. Pidä kiinni itsellesi tärkeistä asioista. Päätösvalta on sinun, ei metsäneuvojan tai puunostajan.
6. Katso tulevaan. Ota seuraavat sukupolvet mukaan oppimaan metsäasioita ja päättämään niistä.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2024.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
